sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Iron Maiden - Maiden England World Tour - Olympiastadion 20.7.2013

Oli jälleen aika nauttia brittiläisen metallin kuningaan, Iron Maidenin live-osaamisesta. Edellisen kerran näin yhtyeen vuoden 2011 The Final Frontier Tourilla samaisella Olympiastadionilla, jossa nyt koettiin paluu vanhan Maiden England kiertueen tunnelmiin. Saavuin paikalle mukavasti noin puolta tuntia ennen keikan alkua ja pääsin ilmeisesti viimeisten joukossa vielä sinne etukarsinaan. Lämppärit jäivät tällä kertaa väliin, vaikka Sabaton olisikin ollut mukava nähdä, ei sen näkeminen kuitenkaan niin paljon innostanut, että sen perään olisi kuunnellut vielä laiskaa nyky-Amorphistakin.



Hieman kello 21 jälkeen pärähti sitten keikka käyntiin loistavan Moonchildin alkuriffeillä. Yleisö lähti saman tien mukaan mainiosti keikan tunnelmaan ja huutomyrsky oli mahtava biisin loputtua. Kappaleiden välillä ei kuitenkaan koettu taukoja juuri ollenkaan koko konsertin aikana, joten tästä jatkettiin suoraan Can I Play with Madnesiin ja todella mainiosti livenä toimineeseen The Prisoneriin. Viimeksi mainitun yhteislauluun osallistui kyllä äänipaineesta päätellen lähes koko stadioni. Seuraavana tulleen 2 Minutes to Midnightin aikana melu ei todellakaan ainakaan vähentynyt, jonka aikana viimeistään päästiin Maiden keikoilta tuttuun sympaattiseen ja yhtenäiseen tunnelmaan. 



Yksi keikan odotetuimmista kohokohdista itselleni oli Afraid to Shoot Strangers, jota en ollut kuullut livenä sitten 1998, jolloin bändissä vokalisoi vielä Blaze Bayley. Ennen kappaletta kuultiin yksi illan harvoista Dickinsonin yksinpuheluista, kun hän kiitteli keikalle saapunutta 28 000 hardcore fania, sekä ihmetteli yleisön laulua jo keikka-introna toimineen UFO:n Doctor Doctorin aikana. Afraid to Shoot Strangers oli livenä kyllä kaiken odottamisen arvoinen kokemus ja lähes instrumentaalinen kipale voisi pysyä setissä kauemminkin. Tutut ja turvalliset The Trooper ja Number of the Beast seurasivat perässä, mutta jotenkin ei näistä tullut niin enää innostuttua. Myöskään muu yleisö ei näihin niin voimallisesti reagoinut, kun mitä seuraavana tulleen Phantom of the Operan aikana koettiin, vanha klassikko sai kyllä hienon vastaanoton ja hyvä versio kappaleesta kuultiinkin.



Eddie hahmo nähtiin lavalla kerran, mutta taustarakennelmista Eddie patsaita nousi keikan aikana useitakin, joten tässä suhteessa vedettiin oikein toimivat överit. Run to the Hills oli aikoinaan se biisi, josta Maiden faniutumiseni alkoi, joten sen kuuleminen livenä toimii aina, eikä kipale kävelevän Eddie hahmon kera pettänyt tälläkään kertaa. Wasted Years toimi hienosti, mutta seuraavaksi kuultu eeppinen ja odotettu Seventh Son of a Seventh Son sai kyllä todellakin kylmät väreet selkäpiihin. Huh huh, miten hienosti lavasteet, bändin soitto ja Dickinsonin dramaattiset tulkinnat sopivatkin yhteen, ehdottomasti yksi keikan kohokohdista. The Clairvoyant oli sopiva välipala, ennen seuraavaa tajunnan räjäyttäjää.




Fear of the Dark on kyllä livenä ollut aina yksi parhaita vetoja, mutta tällä kertaa siinä oli vielä jotain enemmän. Osansa siitä teki mahtavasti yhteishoilauksessa mukana ollut yleisö, osansa vieressäni ollut, ainakin 15 vuotta nuorempi kaveri, joka aidolla ilolla kommentoi kaverilleen sitä mahtavaa yleisön tuottamaa melodian hoilausta ja lopuksi tietenkin mestari Dickinsonin ja bändin tulkinta, ehdottomasti yksi illan top 3 biiseistä. Ennen encore kuultiin vielä Iron Maiden, ennen kuin lyhyen paussin jälkeen oli aika vielä Aces High:lle ja The Evil Than Men Do:lle. Aijjai minkä lopun nämä kappaleet vielä loivat 17 biisiä käsittäneelle illalle, joka huipentui debyytiltä soitettuuun Running Freehin. 

70 euron keikkalipulle sai kyllä jälleen vastinetta koko rahalle, ja Maiden säilytti edelleen kirjoissani sen ykköspaikan niin levyttävänä kuin keikkailevanakin orkesterina. Ainoastaan ihmetytti se, ettei DIckinson jutellut yleisön niin paljoa, kuin aiemmilla keikoilla. No mukavaahan se oli, että suurimmaksi osaksi annettiin musiikin puhua pääroolissa, Bruce silti maneroidessa yleisöä haluamallaan tavalla. Läpi keikan soundit olivat todella hyvät siihen etukarsinaan ja Dickinsonin laulu jopa astetta parempaa kuin edellisellä keikalla. 


maanantai 1. heinäkuuta 2013

Tuska Open Air Metal Festival 2013, Suvilahti, Helsinki

Oli parin vuoden tauon jälkeen taas aika matkata Tuskaan nauttimaan hyvästä musiikista, sekä vanhojen kavereiden kanssa raatailusta. Perjantai oli huikea päivä esiintyjäkatraan suhteen, eikä aikataulu paljon taukoja tarjonnut. Päivä alkoi mukavasti, kun alueelle ei tarvinnut jonottaa ollenkaan, ja ehdin mukavasti Wintersunin alkuun. No bändin musiikki ei todellakaan ole omiaan livemusiikiksi, ja varsinkin alussa soundit taustanauhojen ja bändin välillä heittivät niin paljon, ettei tuosta juuri nauttia voinut. 

Dreamtalen keikka alkoi kuitenkin sopivasti yllä mainitun aikana, joten powerin iloa tuli mentyä todistamaan sisälavalle. Bändi ehti soittaa vain 6 kipaletta, josta vieläpä pari olisin vaihtanut ihan toisiin, mutta mukavasti power metalli silti varsinkin soundeineen hallissa soi Firestormin ollessa keikan kohokohta. 




Seuraavaksi olikin Ihsahnin keikan vuoro. Keikan alussa oli todella vaisut ja hiljaiset soundit, ja kun alkuun oli valittu vielä laiskaa fiilistelyä ja ties mitä sisältävä On The Shores, ei keikka oikein lähtenyt alusta lähtien toivotulla tavalla sujumaan. Uuden levyn avaava Arrival tuli toisena, mutta kärsi vielä valjuista ja voimattomista soundeista. No kitarat vaihtuivat The Paranoidiin, ja keikka pärähti hetkeksi paremmalle tolalle. Frozen Lakes on Mars on yksi herran suosikkibiisejäni, ja se kruunasi kyllä neljäntenä kipaleena setin hienosti omalle kiitettävälle tasolleen. Afterilta peräisin oleva The Grave Inversed potki myös mainisti, mutta laiskasti keikan lopettaneen The Graven olisi voinut vaihtaa mihin tahansa, vaikka sitten vanhaan Emperoriin. Ei odotuksia vastaava keikka ja huomattavasti heikompi kuin Kaisaniemen Tuskassa, silti paikkansa Tuskan perjantaissa ansaiten.




No rest for the wicked ! Nopea vesipullon täyttö ja Bolt Throweria katsomaan. Jumalauta miten hyvä keikka sitten brittiveteraaneilta saatiinkiin, bändi murhasi soitollaan ja soundeillaan kyllä aivan täysin. Laulaja oli mainio veijari, jonka vokaaleista pidin todella paljon, vaikka osa lienee täysin toistakin mieltä näistä kuivista kurkkukärinöistä. Mutta juuri herran äänen raakuus yhdessä bändin luoman death metal vallin kanssa toimi mainioisti. Entreched oli kyllä livenä yksi keikan kliimakseista, otti niin sanotusti niskoilla ja lujasti. Täydellinen keikka, jonka jälkeen oli viimein pienen (olut)tauon paikka kovassa metallin juhlahumussa. 





Illan päätti odotettu King Diamondin esiintyminen, jossa herran settilista oli kyllä omaan makuun valitettavan heikko suhteessa siihen, kuinka mahtavia ralleja sinne voisi The Graveyardilta tai vanhemmilta klassikoilta valita. Aurinkonpaisteessa esitetty kauhushow otti valosta oman omaperäisen efektinsä, ja oli kaikille herran faneille varmasti herkkua, vaikkei niitä kaikkia omia suosikkeja kuultukaan. Dreams oli ehdottomasti illan kohokohta, kuten myös mainiosti soinut Mercyful Fate laina Come to Sabbath. Black Horsemenin loppuessa oli aika tallustaa baarin kautta kotiin odottelemaan seuraavaa päivää. 





Lauantaipäivä alkoikin sitten vasta illasta Kreatorin keikalla. Harmittavasti sitä ei jaksanut Soilworkkiin vielä saapua paikalle, mutta kehuja ovat ruotsalaiset keikastaan saaneet. Suomalaisvahvisteinen Kreator soitti perushyvän keikan, josta suurimmaksi puutteeksi jäi kiertueella usein esitetyn Civilization Collapsen puuttuminen setistä, sekä toki muutaman vanhemmankin suosikkibiisin. Millen poppoo hoiti kuitenkin paikkansa mainiosti ja sai yleisön hyvin mukaan. Kreator olisi helposti voinut settilistaa muokaten olla astetta paria parempikin, jos esimerkiksi väsyneet Phobia ja Violent Revoluton olisi vaihdettu menevämpiin ralleihin. Testamentta odotellessa tuli nautittua yksi ylihintainen olut Laman soidessa taustalla, vanha suomalainen kolmen markan punkki nyt ei kyllä suuremmin innostanut, jos ei haitannutkaan. 





Testamentin keikka alkoi pienellä hämmenyksellä, kun sinne oikealle puolelle mistä keikkaa katselin ei kuulunut ollenkaan Alex Skolnickin soolot, ei vaikka tulppia tai mitä tahansa olisi veksannut miten. More Than Meets the Eyen aikana vaihdoin sitten puolta sinne lavan vasemmalle laidalle, mutta sama vika jatkui edelleen. No keskivaiheilla Native Bloodia vai olisiko ollut seuraavaa True American Hatea tuli soitto yhtäkkiä pintaan kunnolla, ja nautinto saattoi alkaa. Tosin paikoin keikan aikana Eric Petersonin kitara ei kuulunut juuri laisinkaan, todella harmittavia ongelmia siis läpi illan. 

Mainituista soundiongelmista huolimatta ilta oli kyllä Testamentin ja Chuck Billyn, herra on kyllä yksi parhaista keulakuvista sekä laulajista mitä metallimaailma tuntee. Laulu kulki mahtavasti, plektroja lenteli yleisöön koko ajan ja herra sai yleisön haltuunsa niin kattavasti, että harva siihen kykenee. Settilista oli ihan kultaa ja kylmät väreet menivät läpi kropan kun Alone in the Dark alkoi. Tuli kai kipale jo Tuskassa 2005 mutta nyt se osui ja upposi todella isosti. Kappaleen aikana lavalla vierailleen Björn Stridin rooli jäi kipaleessa jotenkin oudoksi, joko herra ei tuntenut biisiä tai ei halunnut vaan vetää sitä Chuckin yli, joka tapauksessa mies ei paljoa mikkiinsä lauleskellut. Kitaristi Alex Skolnick veti tämän kipaleen ja muut soolonsa kyllä niin taidoilla ja sydämellä, ettei juuri parempaa voi toivoa, aivan tautisen kovaa soittoa kertakaikkiaan jälleen kerran. The Gatheringilta poimitut D.N.R ja 3 Days in Darkness olivat lopussa myös täyttä timanttia, kuten uusistakin setin alkupuolella kuultu True American Hate. Klassikoista toimivat kaikki ja jos toivoa saisi, niin sen Low:n haluaisin vielä kerran elämässäni kuulla bändiltä livenä. Nykyinen rumpali Gene Hoglan oli kyllä kaiken maineensa ja suitsutuksensa veroinen ja miehen lopun basaritykitys oli kyllä jotain jumalaista, kuten soittonsakin läpi keikan. Tuskan 2013 paras keikka oli todistettu ja The Formation of Damnationin loputtua kotiin käveli onnellinen mies. 





Sunnuntaipäivn alkuun ehdin kuunnella pari viimeistä biisiä Santa Cruzia, mutta nuorten poikien sliipattu rock ei vielä suuremmin puhutellut livenä kuten ei levyltäkään. Seuraavaksi oli aika nauttia Barbe-Q-Barbiesin mimmirockista, joka soikin maukkaasti kakkos lavan eteen harvaan asettautuneelle yleisölle. Jo levyltäkin edukseen erottuva STFU (Shut the Fuck Up and Dance) oli keikan ehdoton huipentuma setin loppupuolella, ja hyvää rockia orkesteri läpi keikan tarjoili niin maukkaasti, että koko keikka tuli tapitettua. 






Ennen Battle Beastin keikkaa harmitti, että yhtye esittää niin vähän vanhaa materiaalia, mutta keikan jälkeen voi kyllä sanoa, että onneksi ei tullut enempää. Puheet siitä, että uusi laulajatar Noora Louhimo pystyisi livenä vetämään Nitte Valon aikaisia biisejä voi ainakin tuon keikan perusteella lopettaa tähän, Show Me How to Die meni lähes sinne päin hyvin mietityillä helpotuksilla, Enter the Metal World astetta heikommin mutta Iron Hand oli todellinen mahalasku. Kappaleen kertosäe ei onnistunut edes sinne päin kertaakaan, Louhimon ääniala ei yksinkertaisesti riitä näiden biisien alkuperäisiin lauluihin, ei sinne päin eikä edes lähelle. 

Sitten siihen keikan loppu-osaan; uuden keskinkertaisemman levyn biisit toimivat livenä sitten taas oikein hyvin. Kappaleet on tehty Nooran äänialalle, joten näiden kappaleiden osalta laulussa oli mitä riittävimmin voimaa ja taitoa, ja neidin ääni soi paikoin todella kauniisti. Kunhan malttaa pysyä jatkossakin siellä omassa äänialassaan, ei uusi laulajatar tule olemaan todellakaan este Battle Beastin kasvulle. Kingdom oli vuoden 2013 yhtenä parhaista biiseistä todella loistava myös livenä ja ehdottomasti illan huippukohta. Keikan avannut Let it Roar toimi myös hyvin, ja jos joskus bändin kunto riittää koko keikan ajaksi sellaiseen energiaan ja juoksemiseen kuin mainitun aikana, niin alta pois kaikki haastajat. Toki se vaatii myös sitten vielä muutaman laadukkaan levytyksenkin, joilla toivottavasti on muutama Kingdomin tasoinen kipale lisää. Täytyy toivoa, että bändin kolmas täyspitkä näkee päivänvalon piakkoin ja debyytti Steelin biisit pudotetaan setistä kokonaan pois, ainakin jos ne jatkossakin kuulostavat tältä. 

Oli aika taas hieman syömiseen ja juomiseen ennen festareita päättänyttä Nightwishia, joten Stratovariusta tuli tällä kertaa vain kuunneltua. Ainakin hyvän settilistan olivat herran kasanneet, ja vanhat klassikot olivat oivaa taustamusaa burgeria haukkoessa. 





En ole suuremmin syttynyt Nightwishin musiikista sitten Oceanbornin, vaikka uusimmalla hyvät hetkensä toki onkin. Floor Jansenin tultua laulajan tontille, nousi mielenkiinto orkesteria kohtaan ihan uudelle tasolle, eikä hollantilainen pettänyt vaan hallitset suvereenisti bändin liiderin tonttinsa sekä lauloi upeasti läpi keikan. Bändin soundit olivat läpi illan erinomaiset ja helposti koko festareiden parhaat, kuten myös näyttävä pyroilla varustettu ja ammattimainen show. Harmi silti, ettei vanhempaa materiaalia jälleenkään kuultu, ja todella ikävää oli se, ettei bändi hyödyntänyt saamaansa pitempää aikaa, vaan lopetti setinsä reilut 20 minuuttia aiemmin perus 100 minuuttisen keikkansa heittäneenä. Suomalaisfanit eivät siis eurooppalaisia kummempaa kohtelua saaneet, vaikka uskoisi bändillä olevan varastossa taustoja muutamaan extrabiisiinkin. Joka tapauksessa Kiteen Mozzartin yhtye lopetti festarit mitä mainioimmalla tavalla ja antoi varmasti vastinetta kaikille paikalle olleille iästä, sukupuolesta tai musiikkimausta välittämättä. 





Ensimmäinen kertani Suvilahdessa jätti alueesta varsin posiviivisen kuvan. Toiletteja oli kerrankin tarpeeksi ja olutalueella nautittu burgeri kenties paras festariruoka koskaan. Lavat olivat sopivan lähellä ja vesipisteet molemmissa päissä, joten mitään maratonia ei päivän aikana tarvinnut kävellä. Jos jostain voi nurista, on se todella kallis olut, jonka hinta ei kuitenkaan festarilaisia tuntunut häiritsevän, sillä niin hitaat ja pitkät jonot hanoille oli kautta päivien. Toinen nurina on sellaisen hengailualueen puuttuminen, vaikka puistobaarin kanssa sellaista onkin yritetty. Jos bändien laatutaso pysyy ensi vuonnakin vastaavana, voi Suvilahteen marssia taas iloisin mielin. 

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 4

Musiikin himoharrastajan elämä vuonna 2013

On yhteenvedon paikka, vuoden alusta alkanut kokeilu uusien musiikkia tarjoavien palveluiden ääressä on johtanut merkittäviin muutoksiin omassa musiikinkulutuksessani. Juttusarja juonsi alkunsa siitä muutoksesta, joka musiikinkuluttajien ostotottumuksissa on tapahtunut lähivuosina. Cd -levy tuntuu olevan häviävä muoto, jonka näkee jo siitä, että suuret kauppaketjut ovat vähentäneet tai jopa lopettaneet niiden myymisen. Kokonaan se ei tule katoamaan, kuten ei LP-levykään, muttei liene kaukana sekään hetki, kun isoja julkaisuja jätetään kokonaan julkaisematta Cd:nä. Musiikin ostaminen mp3-muodossa tai muussa digitaalisessa muodossa on myös aika lailla nappikauppaa ainakin Suomessa, vaikka se merkittävästi maailmanlaajuisesti tuloja levyteollisuudelle tuokin. Musiikin streamipalvelut ovat sitä nykyistä tarjontaa, joka tulee helppoutensa ja hintalaatusuhteensa ansiosta moninkertaistumaan vielä lähivuosina. Kuka tuon kilpailun tulee sitten voittamaan, on vielä arvoitus, sillä suuressa suosiossa Suomessa seilaava Spotify on taloutensa kanssa ollut ongelmissa jo pitempään ja tulee sitä olemaan kenties jatkossakin kilpailun yhä kiristyessä. Perinteiselle kuluttajalle ei sinänsä ole väliä, kuka palvelun tarjoaa, kunhan laatu ja hinta kohtaavat myös tulevaisuudessa. Musiikkia enemmän harrastavalle himokuuntelijalle, johon joukkoon itseni lasken, sillä taas voi olla suurikin merkitys, koska musiikin saatavuus vaihtelee merkittävästi palvelun tarjoajien kesken, eikä niitä vanhoja suosikkeja välttämättä kaikista palveluista löydä.

Vuoden alussa päädyin ostamaan Spotifyn 5 € kuukausimaksulla, ja se on päätös jota ei ole joutunut katumaan. Pienellä hinnalla saa niin paljon musiikkia, että siitä riittää kuunneltavaa minkä tahansa genren diggaajalle lähes loputtomasti. Varsinkin uudet, tokikin isomman luokan julkaisut, löytyvät sieltä noin 90 prosenttisesti, joten tutustuminen uusimpiin albumeihin on helppoa, vaivatonta ja halpaa. Omassa kulutuksessani uudet palvelut tulevat näkymään niin, etten tule enää ostamaan niitä ihan hyviä tai kohtalaisia levyjä hyllyn täytteeksi, vaan vain ne kiitettävät 9/10 tai 10/10 levyt sinne tulevat jatkossa päätymään, lisättyinä kavereiden julkaisuilla ja vanhoilla klassikoilla. Tuon kiitettävän arvosanan alle jääviä levyjä tulee silti kyllä kuunneltua, mutta eivät ne ole niin tärkeitä, että se suuremmin haittaisi, jos kyseistä levyä ei tulevaisuudessa enää kuulisikaan. Näistä hyvistä mutta ei ostoon päätyvistä levyistä hyviksi esimerkiksi kelpaavat uusista julkaisuista Eternal Tears of Sorrowin Saivon Lapsi, Suffocationin Pinnacle of Bedlam sekä uusin Soilwork, The Living Infinite. EToS:n levy on hyvä ja sitä on tullut ”pyöräytettyä” useammankin kerran mutta siitä puuttuu se jokin, se mikä nostaa aina tietyn levyn rakastetuksi ja jättää toisen vain hyväksi mutta haaleaksi tuttavuudeksi. Suffocationin uutukainen tipahtaa aika lailla samaan kategoriaan, kyllähän tuo maittaa mutta toisaalta tyylisuuntaa on tehty jo paremmin, ja sitä on saatavilla omasta hyllystäkin, ettei levyä jäisi kaipaamaan. Soilworkin uusin jää sinne kohtalaiseen kategoriaan, joten sen hankinta ei olisi tullut vuonna 2012:kaan kysymykseen, mutta Spotifyn kautta sitä voi toistaa vielä muutaman kerran ainakin mukavana taustamusiikkina. Tätä listaa voisi jatkaa pidemmästikin, mutta eiköhän idea tuosta jo selviä.

Nopeasti laskettuna olen  kolmessa kuukaudessa kuunnellut kymmeniä levyjä Spotifyn kautta ja näistä kolme on osunut tuohon vaativaan kategoriaan, jotka tulen itselleni hankkimaan. Vandroyan One löytyi Cd -versiona avuliaan Keltaisen Jäänsärkijän myyjän avulla, Omnium Gatherumin uusin tuli jo digitaalisena ostettua, kuten edellisestä kirjoituksesta voi lukea. Uusimpana tulokkaana listalle päätyi Bad Religionin True North, joka myös löysi kotiini fyysisenä versiona mainitusta puujalkamyymälästä. Aidossa levykaupassa on vain se oma jäljittelemätön tunnelmansa, joka kuuluu olennaisena osana musiikin kuunteluni kulttuuriin. Fyysisten levyjen pläräily niin uusien kuin käytettyjen hyllystä, samanhenkisten ihmisten kohtaaminen sekä mukavat myyjät, joilla on aina aikaa vaihtaa pari sanaa kuuluvat siihen lähes erottamattomasti. Tämä kaikki puuttuu sieltä kylmästä nettimaailmasta, jossa häviäjät ja voittajat vaihtuvat minuuteissa, jopa sekunneissa. Aiemmin mainittu Vandroyan uutukainen ei netin syövereistä digitaalisena tuotteena löytynyt, keltä siitä voi silloin kysyä? Kysyä, kuten kysyin cd:tä fyysisestä levykaupasta, josta se minulle tilattiin. Ei edes hinta ole juurikaan nettiostamisen etuna jos musiikin haluaa itselleen ostaa, sillä esimerkiksi uusin Bad Religion maksoi fyysisenä levynä 13 euroa, digitaalisen ollessa vain 50 senttiä halvempi. 

Spotifyn kaltainen palvelu auttaa löytämään myös ne heikot julkaisut, jotka aiemmin olisi päätyneet hyllyyni ja joiden ostaminen olisi jälkikäteen harmittanut. Civilization Onen Calling the Gods on tästä mainio esimerkki. Olen bändin laulaja Chity Somapalan suuri fani, joten jos levy olisi sattunut tulemaan vastaan levykaupassa, olisi se kyselemättä päätynyt hyllyyni. Onneksi levy tuli vastaan ensin Spotifyssä, jossa muutama kuuntelukerta paljasti muutaman kymmenen minuuttia ponnetonta ja innotonta power metallia. Todellinen mahalasku mainion debyytin jälkeen, ja tuotos joka onneksi ei hyllyyni päätynyt. Streamipalvelut tarjoavat myös mahdollisuuden tutustua laajalti erilaisiin artisteihin. Primuksen levyä tuskin koskaan olisin ostanut, mutta varsin mukavaa oli kuunnella läpi bändin mainio Brown Album. Täysin toisentyylisestä musiikinlajista, melodisesta ja folkahtavasta black metallista taas löysin palvelun avulla mainiot Windirin ja Misturin tuotokset, jotka tuskin koskaan olisivat päätyneet kuunteluuni ilman tämäntyylisiä palveluita. Spotify syrjäytti myös kokeilun aikana paljon sitä ennen käyttämäni Groovesharkin suhteellisen kokonaisvaltaisesti, vaikka ensimmäisessäkin on puutteensa, on se silti valtavasti edellä jälkimmäisenä mainittua.

Yhteenveto

Musiikinkuluttamiseni vuonna 2013 tulee siis eroamaan paljon edellisistä vuosista. En koe minkäänlaista pakkoa mukautua niin paljon nykyiseen "normaaliin" menoon, että lakkaisin kokonaan ostamasta musiikkia. Tulen kuluttamaan sitä itse asiassa yhä enemmän ja yhä monipuolisemmin kuin aiemmin. Muutos on myös haaste yhtyeille ja musiikintekijöille, kyllä minä, kuten moni muukin, on valmis edelleen maksamaan erinomaisesta musiikista. Huonot tai keskitason julkaisut eivät tällaista panostusta taas tule enää tulevaisuudessa saamaan. Tappaako tämä sitten hyviä artisteja? Se riippuu paljon siitä, miten tulot jatkossa löytävät uusista palveluista musiikin tekijöille. Siihen kuluttaja voi vaikuttaa paljonkin käyttämällä laillisia palveluita ja jopa maksamalla niistä, koska sillä tuetaan myös ainakin pidemmän päälle myös itse musiikin tekijöitä. Juuri tekijät ovat se taho, jolle pääosa rahoista tehdyistä tuotoksista pitäisi päätyä, mutta eihän lähivuosikymmeninä ole todella aina näin tapahtunut aikasemminkaan, joten tuo kehitys voi tulevaisuudessa olla jopa parempaa. Tulevaisuudessa musiikintekijä ei välttämättä tarvitse rahoja imevää levy-yhtiötä taakseen enää niin paljon kuin aiemmin. Pahimmassa pulassa on edelleen se maagisen hitaasti muutoksiin reagoiva ja multimiljoonia tuottava musiikkibusiness, joka yrittää edelleen hidastaa kehitystä eikä suostu millään syleilemään sen tuomia mahdollisuuksia. Minä taas en näistä tule murheita kantamaan, vaan tulen edelleen käppäilemään aika ajoin tuttuun levykauppaan turisemaan niitä näitä ja ostamaan musiikkia. Pystyn silti syleilemään myös uuden teknologian tuomia mahdollisuuksia, voin ostaa musiikkini digitaalisessa muodossa tai kuunnella sitä yhtä intohimoisesti streamipalvelusta, hankkien kuitenkin edelleen ne tärkeimmät albumit itselleni. Vuosi 2013 näyttää siis musiikin suurkuluttajalle varsin mainiolta. Samalla kokeilu todisti sen, ettei niistä itse rakennetuista poteroista olekaan niin vaikea kivuta ulos, kuin miltä se aiemmin tuntui.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 3

Digitaalisen musiikin ostaminen


Muutama vuosi sitten vakuutin, etten koskaan tule ostamaan musiikkia aineettomana mp3:na. Tähän saakka tuo "lupaus" tai ennemminkin ajatus on toteunut ja ostaminen on kohdistunut pelkästään fyysisiin CD -levyihin. Helmikuun 22. päivä kaikki kuitenkin muuttui, ostin ensimmäinen digitaalisen albumini Meteli.net downloads palvelusta. Kyseisen historiallisen ostoksen kunnian sai Omnium Gatherumin uusin levytys Beyond. Kyseistä palvelua oli todella helppo käyttää, se ei vaadi minkään erilisen latausohjelman lataamista vaan tiedostot tulevat zip -muodossa perille. Palvelu ei vaadi rekistöröitymistä mutta se kannattaa siinä mielessä, että silloin omat ostokset jäävät talteen ja ne on mahdollista ladata uudelleen. Kokonainen levy latautui koneelle parissa minuutissa ja kokonaisuudessaan ostotapahtumaan meni viitisen minuuttia. Olihan sitten myös hinta kilpailukykyinen, eli levy maksoi 9,99 e, jonka päälle lisätään toimituskuluja 0,7 e esim. verkkopankkimaksusta. Näkisin kyllä itse mieluiten levyjen kokonaishinnan, mutta toki ostajan etu on se, että usemman levyn saa samalla lisämaksulla.


Suomessa mp3 -kauppa on edennyt suhteellisen heikosti, ja esimerkiksi S-ketjun suurella panostuksella lanseeraama Poimuri.fi palvelu on jo lopetettu, kuten myös aikoinaan suurta ennakkohypeä saanut Ground. Digitaalista musiikkia voi ostaa lisäksi mm. Mtv3 Storesta, Digianttilasta, radioasema NRJ:n nettikaupasta ja CDON:sta. Toki näistä puuttuu iTunes, joka johtuu siitä, ettei itselläni Applen laitteita tai sovelluksia ole käytössä. Erikoista on kuitenkin se, että suomalainen voi ostaa vaikkapa Amazonista musiikkia CD:nä mutta kaikkea samaa musiikkia ei saa ostettua mp3:na eri lokaatiolakien tmv. syiden takia. Taas yksi typeryys, jolla musiikkiteollisuus ampuu itseään nilkkaan, koska sama ongelma on myös iTunesissa tullut eräälle tutulleni vastaan; joku kappale voi olla myytävänä esimerkiksi vain jenkkiasiakkaille.

Hinnat eivät juuri suuresti poikkea palveluiden välillä ainakaan lyhyen otoksen perusteella, uusimman Helloweenin saa esimerkiksi n. 11 e hintaan kaikista mainituista paikoista. Valikoimissa on sitten yllättäin suuriakin poikkeuksia, aiemmin mainittua uusinta Omnium Gatherumia ei löydy tällä hetkellä muiden kuin Meteli.netin ja CDON:n valikoimista. Näistä tuntuu myös löytyvän selvästi enemmän metallia ja rockia kuin muista mainituista kaupoista. Kaikkea uutena julkaistavaa musiikkia ei kuitenkaan näistäkään kaupoista aina löydy. Esimerkiksi loistava Vandroyan debyytti One julkaistiin alkuvuodesta Euroopassa Inner Wound Recordsin toimesta mutta sitä löytyy CDON:takin vain CD -versiona. Hieman erikoista tämäkin, ja taas yksi kummallisuus jolla levy-yhtiöt ampuvat itseään sinne kuuluisaan jalkaan. Vandroyan levyn löytää hetkessä googlesta laittomana mp3 -latauksena, mutta mistään sitä ei vastaavassa formaatissa voi ostaa, vaikka tuotetta etsiskelin pitemmänkin tovin netin ääreltä.

Yhteenveto


Musiikin digitaalisen ostamisen etuina on sen helppous, ja useimmissa tapauksissa hieman edullisempi hinta kuin fyysisellä tuotteella. Palveluntarjoajat antavat myös aina mahdollisuuden ladata ostamansa tuote uudestaan, joten ainakin jonkin aikaa varmuuskopio on itse tuotteesta olemassa myös kaupan sivuilla, kunhan sinne on vain rekistöröitynyt. Omalta kotikoneeltahan tiedostot kannattaa tallentaa samalla lailla varmuuskopioksi sinne ulkoiselle kovalevylle, kuten muutkin digitaaliset tiedostot. Levyn Zip -paketissa tulee mukaan myös yleensä kansikuva, mutta itse kansilehtisen infot jäävät nettiostajalta saamatta, samalla lailla kuin streamipalveluissakin. Jo aiemmin on mainittu ne muutamat syyt, jotka nykyäänkin estävät mp3 -kaupan nousun marginaalista isommaksikin tekijäksi. Kuluttajan on edelleen paljon helpompi ladata ja löytää laiton kopio netistä tai kuunnella sitä streamipalveluista, kuin ostaa se itselleen nettikaupasta. Lisäksi vuonna 2006 tullut ns. Lex Karpela eli laki laittomasta jakelusta ja kopioinnista netistä, jättää edelleen yksityisen lataajan rangaistuskäytännön ulkopuolelle, vaikka aiemmin mainittu Chisugate tilannetta on hieman muuttanutkin.


Moraalisesti laiton lataaminen on mielestäni kuitenkin edelleen väärin ja rinnastettavissa varkauteen, jos ei nyt ihan fyysisen maailman niin ainakin digitaalisen maailman varkauteen. Digitaalisen musiikin ostaminen pysynee varmaan jossain määrin hengissä tulevaisuudessakin, mutta hankala sille on nähdä menestyvää tulevaisuutta streamipalveluiden rinnalla, joista kuluttaja saa saman tasoisen tuotteen huomattavasti edullisemmin käyttöönsä. Suurimmalle osalla kuulijoista ei ole niin väliä, onko kappaleet itsellä tallessa, koska seuraava hitti on jo tulossa ja ne vanhat unohtuvat nopeasti. Musiikkia enemmän tai vakavammin harrastavalle digitaalisen musiikin ostaminen tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen vaihtoehdon fyysisen tuotteen rinnalle. Juttusarjan tulevassa viimeisessä neljännessä osassa tarkastelen sitten vielä kokonaisuutena tätä nykyistä maailmaa itseni kaltaisen musiikkia reilusti kuluttavan kuulijan kannalta.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 2

Musiikkia tarjoavat stremipalvelut Spotify ja Grooveshark

Olen muutaman kuukauden käyttänyt kahta tunnettua streamina eli suoratoistona musiikkia tarjoavaa palvelua, joten niihin on hyvä tehdä myös hieman tarkempi katsahdus. Ruotsalainen Spotify lienee aggressiivisen mainontansa ansiosta jo useimmille tuttu. Amerikkalainen Grooveshark taas varmasti tuntemattomampi Suomessa, vaikka palvelulla onkin yli 25 miljoonaa käyttäjää, eli noin 15 miljoonaa enemmän kuin Spotifyllä (Wikipedia). Sen toimintatapa on vastaava kuin esimerkiksi Youtubella, palvelussa saatavilla oleva materiaali on käyttäjien sinne itse lataamaa.

Spotifyn talousongelmista muita kilpailijoita vastaan on saatu viimekin aikoina lukea useasti. Suomessa palvelulla on kuitenkin ilmeisen vankka suosio, ja ainakin MuTuna se tuntuu olevan käytetyin streamina musiikkia tarjoava palvelu täällä. Sitä voi käyttää mainosten ryydittämänä ilmaiseksi, tai maksaa aika nimellisen 5€ kuukausimaksun rajattomasta toistosta tai siihen puolet lisää, ja palvelu kulkee mukana myös nykyisissä älypuhelimissa. Maksun voi onneksi hoitaa myös lahjakortilla, joten joka kuukautiseen visalaskurumbaan ei ole pakko hypätä mukaan. Spotify on erinomainen uuden musiikin kuluttajan väline, sillä taajaan vaihtuville populaarimusiikin kentille ei ole niin väliä, jos jotakin levyä ei vuoden tai kahden kuluttua enää löydy. Miten palvelu sitten toimii metallin ja rockin kuuntelijalle onkin eri juttu, vaikka tarjonnasta kiitettävästi näitä genrejä löytyy. Voisi sanoa omien tutkimusten perusteella, että ainakin 80 % omasta levyhyllystä on palvelussa tarjolla ja uutuuksia julkaistaan siellä samaan tahtiin kun levyjä tipahtelee kaupan hyllyille suunnilleen samoilla prosenteilla, kunhan kyseessä on tietenkin oikean tai isomman julkaisijan levytykset. Vasta julkaistun Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Spotify alkaa palauttamaan myös artisteille tai no ainakin levy-yhtiöille myös merkittävästi rahaa jo Suomessakin, joten se on Chisu-gatessakin opittuna laillinen tapa kuunnella musiikkia artisteja tukien.

Grooveshark ei maksa mitään ja se toimii selaimella, joten ylimääräistä ohjelmaa ei tarvitse koneelleen ladata eikä kuuntelijaa rassata mainoksilla biisien välillä. Valikoima on laaja mutta hyvin surkeasti esillä, koska sen esille laitosta vastaavat käyttäjät. Levyillä voi olla vääriä biisejä, vuosiluvut ovat miten sattuu tai joltain levyltä on vain muutama kappale. Samoja levyjä on tarjolla myös usean eri käyttäjän laittamina, joka on sekä haussa iso miinus, että sitten myös plussa, koska esimerkiksi kadoksissa olevia biisejä voi itse koota oikean albumin raidoiksi soittolistalleen tätä kautta. Äänenlaatu vaihtelee perus mp3 -tasoisesta hieman heikompaan, ja varsinkin äänenvoimakkuus heittelee enemmän kuin Spotifyssä. Valikoima tuntuu olevan hieman heikompi rockin ja metallin saralla kuin Spotifyssä.

Spotifyä tai Groovesharkia ei voi siis käyttää 100 % ainoana tarjoajana, jos kuuntelijan musiikkimaku ulottuu ohi isoimpien julkaisuiden. Tarkemmin musiikkia seuraavaa ärsyttää myös albumien väärät tiedot molemmissa palveluissa. Bändeiltä puuttuu myös oudosti julkaisuja välistä, esim. Helloweenin Gambling with the Deviliä on turha Spotifystä etsiskellä. Spotify kaatuilee myös joskus, monille lienee tuttu vika se, että haku ilmoittaa virheen "browsing failed, please try again later" toisinaan, joten kuuntelija pystyy toistamaan vain soittolistoilleen keräämää musiikkia. Vika yleensä korjautuu itsestään muutamassa tunnissa. Groovesharkin toisto taas lagaa nettiselaimessa huomattavan useasti, muutamana iltana se ei ole suostunut toimimaan laisinkaan, josta tipahtaakin iso miinus itse palvelulle. 

Palveluiden käyttöliittymä on aika surkea, musiikkia ei saa itselleen muistiin kuin soittolistalle ja sitä kautta kirjastoon. Jälkimmäiseen ei kuitenkaan saa, esim. artisteja pelkästään näkyviin, vaan ainoa tarjolla oleva vaihtoehto on pitkä lista biisejä vähänkään enemmän palvelua käyttävällä. Tämä hankaloittaa pidemmän päälle todella paljon palvelun käyttöä, kun bänditkin saa vain A-Ö:hön tai toisinpäin, joten hetkessä lista on pitkä kuin nälkävuosi. On ihmeellistä että molemmissa käsitellyissä palveluissa vika on sama, tosin vanhassa Groovesharkin käyttöjärjestelmässä löytyi myös perinteinen artistit näkymä, joka uudesta versiosta on jostain käsittämättömästä syystä poistettu.

Yhteenveto

Spotify on kokonaisuudessaan mainio palvelu, mutta enemmän musiikkia harrastavalle se ei riitä ainoaksi musiikinkuuntelun välineeksi. On myös kyseenalaista, kauanko palvelu toimii ja kauanko nykyään saatavilla olevat levyt siellä tulevat olemaan, joten ne rakkaimmat Iron Maidenit tai AC/DC:t, joista jälkimmäistä ei edes Spotifystä löydy, on paras edelleen omistaa itse, joko sitten fyysisesti levyinä tai digitaalisina tiedostoina. Grooveshark käy parhaillaan useita eri oikeustaisteluita tekijänoikeusmaksuista ja vaikka sillä on mittava kasa sopimuksia eri julkaisijoiden kanssa, on palvelussa tarjolla myös suuri määrä levyjä, joista tuskin senttiäkään tekijöilleen tipahtaa. Levyt voivat myös kadota Groovesharkista yllättäen, koska jos julkaisija niin haluaa, vetää palvelu albumit pois kuuntelusta. Useat oikeusjutut voivat myös pahimmillaan johtaa palvelun sulkeutumiseen myös Suomessa, esimakuna tästä on tullut jo muutama varoitus lahjoituspyyntöjen muodossa, sekä aina silloin tällöin esiin putkahtava pakollinen videopätkä, jolla pyritään palvelun jatkoa turvaamaan.

Molempien palveluiden hyvät ja huonot puolet ovat siis aika pitkälti samat, ja ne soveltuvatkin kaikkein parhaiten uuden musiikin löytämiseen. Todelliselle musiikinharrastajalle ne eivät kuitenkaan riitä, koska oma musiikkikirjasto on oltavilla saatavilla aina, ja koko eliniän pituisen matkan. Seuraavaksi onkin otettava katsaus digitaaliseen musiikin ostoon, jossa ainakin tiedostot jäisivät itselle talteen.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 1.



Uusi vuosi, uudet kujeet

Olen sitä vuonna 1980 syntynyttä sukupolvea, joka on tottunut hankkimaan musiikkinsa fyysisessä muodossa. Eihän sitä kaikkea musiikkia kuitenkaan omien aikojen alussakaan ostettu, vaan sitä kopitoitiin pääosin kirjastosta tai kavereilta kaseteille, jotka ovat edelleen tallessa. Niitä ehti kertyä satakunta, ennen kuin alkoi CD -levyjen ostaminen. Ensin tosiaan hitaaseen tahtiin, koska toisen ja kolmannen asteen opiskelijalla ei suureen määrän levyjä ollut rahaa, eikä niitä tosiaan 90-luvun puolivälissä vielä näin paljoa julkaistukaan. Pikkuhiljaa tulopuoli vakiintui, ja levyjen ostomäärät kasvoivat aina näihin päiviin saakka kokoelman yltäessä nyt 650 levyyn.

Pikkuhiljaa sitä alkaa tuntemaan olonsa typerykseksi. Tarkoitan sitä, että vaikka omassa kaveripiiristä vielä nippu ihmisiä löytyykin, jotka musiikkinsa CD -levyinä hankkivat, on tuo määrä nykymaailmassa jo häviävän pieni. Suurin osa ihmisistä käyttää nykyään erilaisia streamipalveluita, laittomia tai laillisia nettilatauksia tai vain radiota musiikin kuuntelussaan. Pitkän aikaa olen pitänyt itseäni tätä joukkoa parempana ihmisenä, kun ostan musiikkini pääosin täysihintaisena fyysisinä julkaisuina. Olenko sittenkin se lammas susien joukossa, eikä toisinpäin?

Jos miettii oman musiikinkuuntelukäyttäytymisen muutosta, niin enhän minä itseasiassa sillä fyysisellä levyllä enää juuri mitään tee. Kun vielä ennen tuota levyä "soitettiin" useita ja taas useita kertoja, niin nythän kuvio menee seuraavasti. Ostan levyn, rippaan sen koneelleni MP3:si, joita toistan tietokoneelta tai matkalla ollessani älypuhelimesta. Noin 15 euroa maksava lätty siis käy käsieni kautta muutaman minuutin matkan, jonka jälkeen se päätyy muiden joukkoon cd -hyllyykööni, eikä siihen sittemin tule palattua. Onko tämä järkevää käytöstä?

Onhan musiikin ostamisessa näin toki näitä moraalisesti hyviä puolia, tuen rahallisesti muusikkoja, jotta he pystyvät jatkossakin tekemään musiikkia. Mutta onko tuo tukeminen juuri minun tehtäväni, alimman tuloluokan toimistorotan, jonka käteenjäävä rahamäärä kuussa on samaa luokkaa kuin keskituloisen päivän ruokalaskun hinta. Miksi koen vastuukseni tukea rahallisesti tällaista multimiljoonien businesta, jossa raha päätyy kuitenkin enimmäkseen jonnekin muualle kuin musiikin tekijälle. Laiton lataaminen ei kuitenkaan ole, eikä se tule oleman ratkaisuni, mutta olisiko järkevämpää myös itse siirtyä modernimpiin hankintakeinoihin?

Ensinnäkin 650 levyä vie aika mittavasti tilaa hieman reilun 20 neliön asunnosta. Varsinkin muuttaessa cd -tornien raahaaminen on sieltä epämiellyttävimmästä päästä koko keikkaa. Sama määrä vie digitaalisesti taltioituna vain murto-osan siitä fyysisestä tilasta kuin tuollainen levymäärä. Tärkeämpi seikka lienee se, että digitaalinen ostaminen syö vähemmän rahaa. Esimerkiksi kuukauden Spotify lisenssi maksaa 5 €, ja sieltä löytyy merkittävä osa uusista julkaisuista. Samalla hinnalla ei saa edes käytettyä levyä, hyvä jos alennusmyynnistäkään. Laillinen nettilataus taas maksaa levyä kohti muutaman euron vähemmän kuin fyysisten levyjen ostaminen, mutta "ilmasta" maksaminen tuntuu myös typerältä tai no ainakin oudolta. Tuo on se ajatus, jonka kääntämiseen täytyy seuraavat kuukaudet pyhittää. Tämän aikaa ajattelin kokeilla elämää Spotifyn varassa, ostin kahden kuukauden passin R-kioskilta, koska en pidä joka kuukautisesta turhasta visalaskurumpasta. Olenko pakotettu oman opitun ajatusmaailmani takia ostamaan edelleenkin musiikkini fyysisest elämäni loppuun saakka vai pystyykö kuluneen sanonan vanha koira oppimaan uusia temppuja? Vuosi 2013 sen kertokoon ja tämän juttusarjan jatko-osissa aion paneutua käyttämieni digitaalisten palveluiden hyviin ja huonoihin puoliin.