Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 1.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Olen sitä vuonna 1980 syntynyttä sukupolvea, joka on tottunut hankkimaan musiikkinsa fyysisessä muodossa. Eihän sitä kaikkea musiikkia kuitenkaan omien aikojen alussakaan ostettu, vaan sitä kopitoitiin pääosin kirjastosta tai kavereilta kaseteille, jotka ovat edelleen tallessa. Niitä ehti kertyä satakunta, ennen kuin alkoi CD -levyjen ostaminen. Ensin tosiaan hitaaseen tahtiin, koska toisen ja kolmannen asteen opiskelijalla ei suureen määrän levyjä ollut rahaa, eikä niitä tosiaan 90-luvun puolivälissä vielä näin paljoa julkaistukaan. Pikkuhiljaa tulopuoli vakiintui, ja levyjen ostomäärät kasvoivat aina näihin päiviin saakka kokoelman yltäessä nyt 650 levyyn.

Pikkuhiljaa sitä alkaa tuntemaan olonsa typerykseksi. Tarkoitan sitä, että vaikka omassa kaveripiiristä vielä nippu ihmisiä löytyykin, jotka musiikkinsa CD -levyinä hankkivat, on tuo määrä nykymaailmassa jo häviävän pieni. Suurin osa ihmisistä käyttää nykyään erilaisia streamipalveluita, laittomia tai laillisia nettilatauksia tai vain radiota musiikin kuuntelussaan. Pitkän aikaa olen pitänyt itseäni tätä joukkoa parempana ihmisenä, kun ostan musiikkini pääosin täysihintaisena fyysisinä julkaisuina. Olenko sittenkin se lammas susien joukossa, eikä toisinpäin?

Jos miettii oman musiikinkuuntelukäyttäytymisen muutosta, niin enhän minä itseasiassa sillä fyysisellä levyllä enää juuri mitään tee. Kun vielä ennen tuota levyä "soitettiin" useita ja taas useita kertoja, niin nythän kuvio menee seuraavasti. Ostan levyn, rippaan sen koneelleni MP3:si, joita toistan tietokoneelta tai matkalla ollessani älypuhelimesta. Noin 15 euroa maksava lätty siis käy käsieni kautta muutaman minuutin matkan, jonka jälkeen se päätyy muiden joukkoon cd -hyllyykööni, eikä siihen sittemin tule palattua. Onko tämä järkevää käytöstä?

Onhan musiikin ostamisessa näin toki näitä moraalisesti hyviä puolia, tuen rahallisesti muusikkoja, jotta he pystyvät jatkossakin tekemään musiikkia. Mutta onko tuo tukeminen juuri minun tehtäväni, alimman tuloluokan toimistorotan, jonka käteenjäävä rahamäärä kuussa on samaa luokkaa kuin keskituloisen päivän ruokalaskun hinta. Miksi koen vastuukseni tukea rahallisesti tällaista multimiljoonien businesta, jossa raha päätyy kuitenkin enimmäkseen jonnekin muualle kuin musiikin tekijälle. Laiton lataaminen ei kuitenkaan ole, eikä se tule oleman ratkaisuni, mutta olisiko järkevämpää myös itse siirtyä modernimpiin hankintakeinoihin?

Ensinnäkin 650 levyä vie aika mittavasti tilaa hieman reilun 20 neliön asunnosta. Varsinkin muuttaessa cd -tornien raahaaminen on sieltä epämiellyttävimmästä päästä koko keikkaa. Sama määrä vie digitaalisesti taltioituna vain murto-osan siitä fyysisestä tilasta kuin tuollainen levymäärä. Tärkeämpi seikka lienee se, että digitaalinen ostaminen syö vähemmän rahaa. Esimerkiksi kuukauden Spotify lisenssi maksaa 5 €, ja sieltä löytyy merkittävä osa uusista julkaisuista. Samalla hinnalla ei saa edes käytettyä levyä, hyvä jos alennusmyynnistäkään. Laillinen nettilataus taas maksaa levyä kohti muutaman euron vähemmän kuin fyysisten levyjen ostaminen, mutta "ilmasta" maksaminen tuntuu myös typerältä tai no ainakin oudolta. Tuo on se ajatus, jonka kääntämiseen täytyy seuraavat kuukaudet pyhittää. Tämän aikaa ajattelin kokeilla elämää Spotifyn varassa, ostin kahden kuukauden passin R-kioskilta, koska en pidä joka kuukautisesta turhasta visalaskurumpasta. Olenko pakotettu oman opitun ajatusmaailmani takia ostamaan edelleenkin musiikkini fyysisest elämäni loppuun saakka vai pystyykö kuluneen sanonan vanha koira oppimaan uusia temppuja? Vuosi 2013 sen kertokoon ja tämän juttusarjan jatko-osissa aion paneutua käyttämieni digitaalisten palveluiden hyviin ja huonoihin puoliin.