Iron Maiden - Maiden England World Tour - Olympiastadion 20.7.2013

Oli jälleen aika nauttia brittiläisen metallin kuningaan, Iron Maidenin live-osaamisesta. Edellisen kerran näin yhtyeen vuoden 2011 The Final Frontier Tourilla samaisella Olympiastadionilla, jossa nyt koettiin paluu vanhan Maiden England kiertueen tunnelmiin. Saavuin paikalle mukavasti noin puolta tuntia ennen keikan alkua ja pääsin ilmeisesti viimeisten joukossa vielä sinne etukarsinaan. Lämppärit jäivät tällä kertaa väliin, vaikka Sabaton olisikin ollut mukava nähdä, ei sen näkeminen kuitenkaan niin paljon innostanut, että sen perään olisi kuunnellut vielä laiskaa nyky-Amorphistakin.

Hieman kello 21 jälkeen pärähti sitten keikka käyntiin loistavan Moonchildin alkuriffeillä. Yleisö lähti saman tien mukaan mainiosti keikan tunnelmaan ja huutomyrsky oli mahtava biisin loputtua. Kappaleiden välillä ei kuitenkaan koettu taukoja juuri ollenkaan koko konsertin aikana, joten tästä jatkettiin suoraan Can I Play with Madnesiin ja todella mainiosti livenä toimineeseen The Prisoneriin. Viimeksi mainitun yhteislauluun osallistui kyllä äänipaineesta päätellen lähes koko stadioni. Seuraavana tulleen 2 Minutes to Midnightin aikana melu ei todellakaan ainakaan vähentynyt, jonka aikana viimeistään päästiin Maiden keikoilta tuttuun sympaattiseen ja yhtenäiseen tunnelmaan. 

Yksi keikan odotetuimmista kohokohdista itselleni oli Afraid to Shoot Strangers, jota en ollut kuullut livenä sitten 1998, jolloin bändissä vokalisoi vielä Blaze Bayley. Ennen kappaletta kuultiin yksi illan harvoista Dickinsonin yksinpuheluista, kun hän kiitteli keikalle saapunutta 28 000 hardcore fania, sekä ihmetteli yleisön laulua jo keikka-introna toimineen UFO:n Doctor Doctorin aikana. Afraid to Shoot Strangers oli livenä kyllä kaiken odottamisen arvoinen kokemus ja lähes instrumentaalinen kipale voisi pysyä setissä kauemminkin. Tutut ja turvalliset The Trooper ja Number of the Beast seurasivat perässä, mutta jotenkin ei näistä tullut niin enää innostuttua. Myöskään muu yleisö ei näihin niin voimallisesti reagoinut, kun mitä seuraavana tulleen Phantom of the Operan aikana koettiin, vanha klassikko sai kyllä hienon vastaanoton ja hyvä versio kappaleesta kuultiinkin.

Eddie hahmo nähtiin lavalla kerran, mutta taustarakennelmista Eddie patsaita nousi keikan aikana useitakin, joten tässä suhteessa vedettiin oikein toimivat överit. Run to the Hills oli aikoinaan se biisi, josta Maiden faniutumiseni alkoi, joten sen kuuleminen livenä toimii aina, eikä kipale kävelevän Eddie hahmon kera pettänyt tälläkään kertaa. Wasted Years toimi hienosti, mutta seuraavaksi kuultu eeppinen ja odotettu Seventh Son of a Seventh Son sai kyllä todellakin kylmät väreet selkäpiihin. Huh huh, miten hienosti lavasteet, bändin soitto ja Dickinsonin dramaattiset tulkinnat sopivatkin yhteen, ehdottomasti yksi keikan kohokohdista. The Clairvoyant oli sopiva välipala, ennen seuraavaa tajunnan räjäyttäjää.

Fear of the Dark on kyllä livenä ollut aina yksi parhaita vetoja, mutta tällä kertaa siinä oli vielä jotain enemmän. Osansa siitä teki mahtavasti yhteishoilauksessa mukana ollut yleisö, osansa vieressäni ollut, ainakin 15 vuotta nuorempi kaveri, joka aidolla ilolla kommentoi kaverilleen sitä mahtavaa yleisön tuottamaa melodian hoilausta ja lopuksi tietenkin mestari Dickinsonin ja bändin tulkinta, ehdottomasti yksi illan top 3 biiseistä. Ennen encore kuultiin vielä Iron Maiden, ennen kuin lyhyen paussin jälkeen oli aika vielä Aces High:lle ja The Evil Than Men Do:lle. Aijjai minkä lopun nämä kappaleet vielä loivat 17 biisiä käsittäneelle illalle, joka huipentui debyytiltä soitettuuun Running Freehin. 

70 euron keikkalipulle sai kyllä jälleen vastinetta koko rahalle, ja Maiden säilytti edelleen kirjoissani sen ykköspaikan niin levyttävänä kuin keikkailevanakin orkesterina. Ainoastaan ihmetytti se, ettei DIckinson jutellut yleisön niin paljoa, kuin aiemmilla keikoilla. No mukavaahan se oli, että suurimmaksi osaksi annettiin musiikin puhua pääroolissa, Bruce silti maneroidessa yleisöä haluamallaan tavalla. Läpi keikan soundit olivat todella hyvät siihen etukarsinaan ja Dickinsonin laulu jopa astetta parempaa kuin edellisellä keikalla.