Vuoden 2014 top 10

Aborted - The Necrotic Manifesto

Belgialainen deathia ja grindiä yhdistelevä Aborted on kuulunut suosikkeihini loistavalta The Archaic Abattoirilta (2005) saakka. Pari viime levyä eivät olleet ihan niin kovia kuin vielä vuonna 2007 julkaistu edellä mainitun seuraaja Slaughter & Apparatus, joka mahtui helposti kyseisen vuoden kymmenen parhaan julkaisun joukkoon. Uusimmallaan bändi palaa aika mukavasti sekä laadussa että tutuilla elokuvista napatuilla puhepätkillään edellä kehuttujen levyjen aikaan.

Intron jälkeen käyntiin räjähtävä The Extirpation Agenda napsauttaa heti alkuun luulot pois, nykyisellä rumpalilla Ken Bedenellä pitää mukavasti kiirettä ja mies hoitaa tonttinsa levyllä upeasti. Jäsenten vaihtuessa pääjehu Sven de Caluwe on pitänyt johdon tiukasti näpeissään, ja miehen ääni käskee ja toimii jälleen tutusti läpi levyn. Rähjäämisen välissä kuullaan välillä kauniinkin kuulaita kitarasooloja, kuten timanttisessa The Davidian Deceitissä. Seuraava ralli Coffin upon Coffin jatkaa samaa laatua, tuoden paikoin mukavasti mieleen vanhemman Carcassin, joka bändin yhteydessä usein mainitaankin. The Archaic Abattoirilta löytyvän The Inertian kaltaista instant death metal hittiä ei levyltä löydy, mutta laatu pysyy hyvänä läpi 14 biisin ja reilun 42 minuutin ajan. Vaikkei levyllä juuri armoa anneta, eivät kappaleet ole missään vaiheessa liikaa toistensa kopioita, joka usein tämän suunnan levyjä vaivaa. Hienoa, että vielä kahdeksannella levylläänkin pystyy Sven joukkoineen näin kiitettävään lopputulokseen ja nostaa bändinsä levytyksen jälleen vuoden parhaimpien joukkoon.

Arch Enemy - War Eternal

Vuonna 2007 tullut Rise of the Tyrant oli julkaisuvuotensa parhaita tekeleitä, mutta sen seuraaja Khaos Legions ei kiitettävällä tasolle enää noussut ja levyltä uupui se kuuluisa "jokin". Bändi kaipasi selvästi muutosta, ja se tulikin aika yllättäin kun vanha vokalisti Angela Gossow jätti joukot ja tilalle tuli jonkin tason teini-idoli ja Music Televisionistakin tuttu Alissa White-Gluz. Neidin edellinen kolmen dollarin väkinäinen core -pumppu The Agonist ei juuri positiivisia tunteita herättänyt, joten yllätys olikin mieleinen, kun neiti paljastui kauniin ulkonäkönsä lisäksi vielä päteväksi keuhkoajaksi, jolta irtoaa niin korkeammat kuin matalammatkin örinät kiitettävästi.

Monesti tulee hyvänkin levyn osalta vaadittua vielä niitä tason kiitettäväksi nostavia helmiä, ja War Eternalin nimikappale on juuri sellainen. Sopivan rockaava kipale, jonka kertosäe on Bon Jovia mutta itse kappale mainiota rähinää. Eikä kipale jää ainoaksi, vaan myös videobiisi You Will Know My Name astuu samaan kategoriaan, miten mahtava kitaramelodia biisin onkaan Amotin käsistä jälleen löytynyt. Levy on kauttaaltaan soolokitaristien märkää unelmaa, joten tilutusta inhoavien kannattaa levyä vältellä, niistä nauttiville teos taas on pakkohankinta. Vaikka levyn 13 kappaletta kellottaakin yli maagisen kolme varttia, ei albumin parissa koe missään vaiheessa turtumista, eikä taso laske erinomaisen ja hyvän väliltä missään vaiheessa. Helposti vuoden 2014 kärkijulkaisuja, ja Nevermoresta tutun Jeff Loomisin vasta liityttyä yhtyeeseen, voi luvassa olla tulevaisuudessa vieläkin kovempaa materiaalia.

Elvenking - The Pagan Manifesto

Italialainen Elvenking on näköjään ehtinyt jo kahdeksanteen täyspitkäänsä. Parisen vuotta sitten yksi kaveri tätä bändiä jo kehaisi, ja otinkin edellisen täyspitkänsä Eran (2012) kuunteluun, mutta levy ei kyllä millään tasolla iskenyt ja niputin orkesterin sinne harmaaseen keskikastiin. No yhtyeen uusin sai jälleen niin paljon kehuja tuttavapiirissä ja internetin keskustelupalstoilla, että lätty piti pistää Spotifystä soimaan. Jo parin kuuntelun jälkeen oli selvää, että The Pagan Manifesto on ostettava hyllyyn, sillä se on läpeensä iskevää, monipuolista ja taidokasta power metallia todella toimivilla folk -mausteilla höystettynä.

Intro The Manifeston jälkeen käynnistyvä lähes 13 minuuttinen King of the Elves ottaa heti luulot pois ja karkottaa satunnaiskuuntelijan levyn parista aika herkästi. Kappaleen lajikirjo ulottuu aina hempeästä folkista Cradle of Filthin tyylisiin rakenteisiin edeten sieltä maailmaa syleilevään kertosäkeeseensä. Vokalisti Damnagoras taikoo kurkustaan perinteisten toimivien vokaaliensa lisäksi myös ärinää, kuiskailua ja suhinaa, joskaan miehen taidot eivät aggressiivisempien laulujen osalta ole mustan metallin kärkiärisiöiden tasolla. Lisäksi levyltä on mainittava kiitettävän koukuttava The Solitaire, mahtavan kertosäkeen omaava Granier's Funeral Pyre sekä lähimpänä perinteistä power metal hittiä kohkaava Twilight of Magic. The Pagan Manifesto on kokonaisuutena kiitettävä levy, jonka jo edellä mainitut parhaat palat yltävät erinomaiselle tasolle, toivottavasti Tuska organisaatiossa ollaan hereillä, ja bändi saataisiin Suomeen keikalle.

Falconer - Black Moon Rising

Falconerin perustajan Stefan Weinerhallin levytysuraa olen seurannut jo 1998 julkaistun Mithotynin King of Distant Forestin ajoista saakka. Teini-iässä Mithotynin julkaisu oli yksi ensimmäisistä black metalliin kallellaan olevista levyistä johon tykästyin. Äkkiseltään Falconerin melodista power metallia hienoisin folk -vaikuttein ei voi pitää lähelläkään black metallia, mutta kyllä Weinerhall osan perimästään on pitänyt edelleen mukanaan, ja Black Moon Risingillä mennäänkin välillä blast beatin ja mustan metallin sointujen tahtiin.

Räväkkä aloitusbiisi Locust Swarm iskee kyllä jo heti alkuun luun kurkkuun. Kappaleen nopea poljento sekä laulaja Matias Bladin seesteinen tulkinta, joka erottaa bändin nyt ja aina kaikista muista genren yhtyeistä, on vaan niin lyömätön yhdistelmä, että fanipoika on myyty. Halls and Chambers jatkaa erinomaisella linjalla, ja kyseinen kappale kuvaakin parhaiten nykyistä Falconeria. Välillä mennään vain Bladin lauluista nauttien, kun taas toisessa osassa rumpu- ja riffituli vaatii niskat mukaan toimintaan. Levylle on siunaantunut mainittujen lisäksi vielä useampikin timantti, joista mainittakoon nyt ainakin Wasteland, There's a Crow on the Barrow sekä albumin nimibiisi. Mukavasti levyllä rauhoitutaan myös välillä kokonaisten kappaleiden ajaksi, kuten Scoundrel and The Squirerin aikana, joskaan näiden kipaleiden imuvoima ei ole tiukempien poljentojen tasolla. Kauttaaltaan levy on kuitenkin kiitettävää menoa, ja mukava paluu laatuun muutaman heikomman julkaisun jälkeen.

Ghost Brigade - IV - One With The Storm

Onnekkaasti tutustuin Ghost Brigadeen jo 2006, kun bändin ensimmäinen demo sattui käsiini, ja siitä saakka bändi on ollut yksi kotimaan ykkösistä omissa kirjoissani, parhaiden julkaisuiden kivutessa helposti myös globaaliin kärkeen. Yhtyeen neljäs jatkaa kiitettävää julkaisupolitiikka ja kiikkuu edellisten julkaisujen tavoin helposti vuoden kymmenen kärkijulkaisun joukkoon. Heti ensimmäisistä kuunteluista lähtien levy ei kuitenkaan vielä kiitettävästi iskenyt, sillä väitän että taustalla soidessaan levystä jää helposti puolet kuulematta. Suurin syy tähän on kosketinsoittaja Joni Vanhasen luomat upeat taustat, välillä hennon pienet kilkahdukset ja välillä maagiset maisemia luovat, lähes ambientia olevat kosketinmelodiat. Ghost Brigade nouseekin, joskin aika eri tavalla, sinne Dan Swanön perään metallibändinä, jossa koskettimet todellakin tuovat musiikkiin jotain aidosti lisää. Eeppinen ja yli 10 minuuttia kellottava Electra Complex on mainio esimerkki Vanhasen huikeasta näkemyksestä sekä merkityksestä yhtyeen yhä kehittyvälle ilmaisulle.

Edellisen levyn aloittaneeseen akustiseen In the Woodsin en koskaan oikein syttynyt, joten onneksi bändin uusin alkaa räväkällä Wretched Bluesilla, jonka seuraaja rauhallinen Departures on levyn ilmeisintä hittimateriaalia. Kolmas raita Aurora nostaa tasoa entisestään, kuuluen levyn ehdottomaan kärkikastiin. Jo mainittua Electra Complexia edeltävästä Disembodied Voicesista jää hieman välisoiton maku, mutta loppulevyn kipaleista voisi vaikka kaikki luetella, sillä niistä jokainen on kiitettävää tasoa. Ghost Brigade on aina kuulostanut vain itseltään, ja nyt Vanhasen liityttyä joukkoihin ottaa yhtye vielä yhden askeleen kauemmas muista, tehden kuitenkin samalla yhden uransa parhaista levyistä.

The Haunted - Exit Wounds

The Hauntedin taru näytti loppuvan pari vuotta sitten kun Peter Dolving jätti jälleen bändin, ja hetken kuluttua myös pääbiisintekijä Anders Björler häipyi kuvioista yhdessä rumpali Per Jensenin kanssa. Suuria odotuksia ei ollut sittemmin tulleiden uutisten jälkeen, että Marco Aro palaa vokaaleihin, vaikka miehen kanssa tehdyt Made Me Do It ja One Kill Wonder mainioita levyjä ovatkin. Samassa porukkaan liittyi myös uusi vanha rumpali, ja tuhannen bändin mies Adrian Erlandsson, Ola Englundin ottaessa soolokitarointispotin. Olikin enemmän kuin iloinen yllätys, että bändi palaili takaisin laadukkaan melodisen thrash / death metallin pariin, laadun vielä ollessa läpi levyn kiitettävällä tasolla.

Exit Woundsin alku on kuin toisinto 14 vuoden takaa, se alkaa suhteellisen turhalla introlla ja perään tulee hyvin Made Me Do It:n varsinaisen aloitusbiisin Bury Your Deadin kaltainen Cutting Teeth. Muutenkin levy tuntuu luontevalta jatkolta One Kill Wonderilla, mutta ei se silti elä vanhoilla meriiteillä, vaan kasassa on vähän alta kolmivarttinen toimivaa kohkausta. Levyn parasta osaa edustavat mieleenpainuvan kertosäkeen omaava Psychonaut, melodiapala Eye of the Storm, rauhallinen ja paikoin Hypocrisyn mieleen tuova All I Have sekä Infiltrator, jonka säkeistön riffittely vaan iskee hauskalla leikittelevyydellään. Trend Killer taas on levyn hauskinta antia, jonka lyriikat antavat täyslaidallisen trendien perässä hiihteleville nykyajan metalliorkestereille, eikä liene sattumaa, että biisin lopetus on kuin Slipknotin sapluunasta. Kappaleelle tuo myös omat keuhkonsa Testamentin Chuck Billy, ja biisi onkin täynnä hengästyttävään tahtiin tulevaa humoristista tekstiä joka osuu ja uppoaa kyllä aivan täysillä. Onkin todella mukava yllätys, että vanha suosikki pystyi näin verevään ja laadukkaaseen julkaisuun kaiken sen epävarmuuden ja lähes lopettamisensa jälkeen.

Hammercult - Steelcrusher

Hämmentävän salakavalasti Israelilaisen Hammercultin levy on vuoden aikana vain noussut vuoden levyjen kärkikastiin. Ensin levy soi useamman kerran Spotifystä, ennen kuin oli varmaa, että se on myös hyllyyn saatava, Steelcrusher onkin varmaan levy, joka on eniten soinut taloudessani kuluneen vuoden aikana. Bändin kivakka thrash ei missään vaiheessa uuvuta, vaikka 12 biisiä ja yli 40 minuuttia kestoa sen helposti voisikin tehdä. Orkesterin musiikissa osuu vain kaikki niin hyvin kohdilleen omiin makuhermoihini nähden kuin voi vain olla. Vokalisti Yakir Shochatin äkäinen rähinä yhdistettynä huutokuoroihin toimii läpi levyn kiitettävästi. Kitarasoolojen ilotulitus on jatkuvaa yhdessä säälimättömän rumputulen kanssa, joten niin jalka kuin sormetkin vipattaa aina mukana.

Steelcrusherissa on paljon samaa kuin Angelus Apatridan 2010 tulleessa Clockworkissa. Armoa ei anneta missään vaiheessa, eikä kaasusta päästetä rumpupallilla irti koskaan. Silti jokainen kappale seisoo omilla jaloillaan, eikä toistoa ole juuri nimeksikään, ansioituneita tribuutteja menneisiin thrashin ja NWOBHM -legendojen suuntaan kuullaan toki laajalti, mutta vain hyvässä näitä kuuntelee. Kuten biisien nimistä Metal Rules Tonight, Into Hell ja Satanic Lust voi päätellä, mennään lyriikoissa kieli poskessa, mutta kivakan ärinän keskeltä ne eivät onnekseen liikaa erotu ainakaan negatiivisesti. Steelcrusher on levy, jonka voi pistää soittimeen missä tahansa ja mihin aikaan tahansa, silti se toimii aina yhtä tehokkaasti.

Nightingale - Retribution

Bändin edellinen, seitsemän vuotta sitten julkaistu White Darkness ei omissa kirjoissani noussut niin hyväksi levyksi, kuin kymmenen vuotta sitten julkaistu mahtava Invisible. Luotto mestarimies Dan Swanöön oli kuitenkin kova, varsinkin kun välissä on tullut esimerkiksi loistava Witherscapen The Inheritance. Retribution pesee edellisen levytyksen onneksi kaikessa, Swanön laulut ovat kenties miehen uran parhaat ja sävellykset alusta loppuun täyttä timanttia. Levyllä vaihdellaan mukavasti kevyemmän biisimateriaalin, a'la Chasing The Stormin tai mahtavan balladin Divided I Fall ja rankemman kuten Warriors of the Dawnin välillä.

Swanö osoittaa jälleen kerran miten yksinkertaisista ideoista kasataan kokoon mahtava kappale, josta jo mainittu Chasing the Storm on oiva esimerkki. Jokainen hyvä levy vaatii kuitenkin sen timantin, jos toisenkin noustakseen kiitettävään kategoriaan, ja Retributionin ehdoton helmi on The Voyage of Endurance, jonka huumaavan koukuttava melodia vei mennessään jo ensikuuntelulta. Juuri näin kosketinsoitinta rockissa pitää käyttää ja Dan jos kuka on syntetisaattorien mestari, joka tuon taidon omaa. Echoes of a Dreamin hiljentyessä hakeutuu sormi useimmiten uudelleen toistonapille; tähän AOR -teokseen ei tule hetkeen kyllästyttyä ja se yltää helposti vuoden 2014 parhaiden levyjen joukkoon.

Slash - World on Fire

Slash on ollut itselleni se kaikkien aikojen paras kitaristi jo 90 -luvun alusta, ja onkin hämmentävää huomata, että 2014 julkaistu World on Fire on vasta 12. täyspitkä levy, jossa herra on täysivaltaisena jäsenenä mukana. Nyt käsillä oleva julkaisu on toinen laulaja Myles Kennedyn ja taustabändi The Conspiratorsin kanssa. Vaikkei Kennedy edelleenkään kuuluu suosikkivokalisteihini, täytyy sanoa, että uusimmallaan miehen lauluissa on enää vain harvoja kohtia, jotka ärsyttävät, ja pääosin mies suoriutuu urakastaan hyvin. Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi mitä Slash saisi aikaan vähintään tasoisensa laulajakuningaan kanssa, mutta sitä on turha murehtia ja parasta on keskittyä nykyhetkeen.

Nimikappaleellaan käynnistyvä levy tempaa varmasti jokaisen Guns N' Roses fanin mukaansa, sillä World on Firen riffi tuo välittömästi mieleen Appetite for Destructionin kultaiset ajat. Laadullisesti niin kovalle tasolle ei levymitassa pysytä, eikä yksikään kappale kokonaisuudessaan nouse enää aloitusrallin ohitse. Tosin en tiedä onko Appetiten mahtavuuteen edes osaa tai arpaa kellään, ehkä kuitenkin eniten Slashillä. Pääosin albumi on letkeää rockia vahvoilla blues -vivahteilla, joita kyydittää silinterihatun tutunsoundiset soolot. Ensimmäisen puoliskon biiseistä avauskappaleen lisäksi voisi nostaa esiin hienon kertsinkin omaava Stone Blindin, sekä rauhallisella hempeilyllä alkavan rock eepoksen Bent to Flyn. Jos albumi olisi jaettu 80 -luvun tyyliin, olisi tumman puhuva Beneath the Savage Sun mahtava aloitus B -puolelle. Kappaleessa Slash intoutuu lähes metallimusiikin pauloihin, ja lisäksi kipaleen soolot ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa.

Albumilla ei todellakaan ole kitsasteltu materiaalin määrässä, sillä levy sisältää peräti 17 kappaletta ja kestoa on yli 77 minuuttia. Levyltä on mielestäni kuitenkin mahdotonta tiputtaa yhtään biisiä pois, sillä en haluaisi, että albumi olisi ollut esimerkiksi tiukat kymmenen raitaa, ja 7 näistä kappaleista olisi kenties jäänyt ikuisesti Slashin pöytälaatikkoon. Toisekseen, en voi väittää että olisin koskaan kyllästynyt levyn parissa, vaan ennemminkin jokaisen kuuntelun jälkeen on jäänyt jano pistää lätty uudestaan soimaan. Vaikka vielä useammankin kappaleen voisi levyltä nostaa esiin, tyydyn toteamaan loppuun, että World on Fire on vuoden rock -albumi, joka kuuluisi jokaisen genren diggarin musiikkikirjastoon, cd:nä tai lp:nä.

Unisonic - Light of Dawn

Yllättäviä uutisia saatiin reilut pari vuotta sitten, kun legendaarinen ja historian parhaimpien power levyjen takana oleva kaksikko Kai Hansen ja Michael Kiske yhdistivät voimansa Unisonicin debyytillä. Vielä yllättävämpää oli, että debyytti oikeasti oli pätevää poweria, hienoisilla rock -vaikutteilla, joten yhtyeen toiseen täyspitkään, Light of Dawniin osasi jo kasata odotuksia. Maistiaisena saatu, levyn neljäs kappale, For the Kingdom lupaili jo hyvää, sillä rivakalla tempolla tarjoiltu ralli uppoaa heti kerrasta kaaliin, ja pelkästään hyvällä tavalla.

Parempaa oli kuitenkin vielä itse levyllä tarjolla, sillä albumin kolmas raita Exceptional on kyllä yksi vuoden parhaista kappaleista. Rauhallisesti kasvava säkeistö kruunataan mahtavalla kertosäkeellä, jossa Kiske pääsee esittelemään korkean vokalisointinsa parhaita puolia, säkeistössä taas näyttäen kuinka myös alempi ja rauhallisempi laulu sujuu, no sanotaanko poikkeuksellisen hyvin. Kappaleen keskivaihe on taas kuin kultaisen ajan Helloweenia kuuntelisi, joten vanhan power metal fanin sydän on myyty jo tässä vaiheessa levyä.

Albumi ei kuitenkaan ensimmäisten kuuntelujen jälkeen ollut vielä kokonaisuutena kasvanut nykyisiin mittoihinsa, ja esimerkiksi balladi Blood alkoi toimia vasta ajan kanssa. Usean erinomaisen levyn merkkinä voikin pitää sitä, että se kasvaa vanhetessaan, ja Light of Dawn on tästä jälleen yksi oiva esimerkki. Mitä enemmän levyä on kuunnellut, sitä vähemmän heikkouksia siitä on löytynyt, joten ilolla voi todeta hienon power metal vuoden kruunaantuvan Unisonicin toisella tulemisella. Toivottavasti Unisonic tulee myös kotimaan lauteille esiintymään, sillä herrat yhdessä loppubändin kanssa olisi vielä mahtavaa todistaa livenä.