Slash & Michael Monroe 28.5.2015 - Jäähalli

Night to remember

En osaa keksiä suomeksi yhtä hyvin kuvaavaa tekstiä torstai-illan mahtavalle rock and roll showlle kuin ylläolevan. Ja täytyy rehellisesti sanoa, etten tällä hetkellä keksisi parempaa comboa kahdesta rock -bändistä kuin illan aloittanut Michael Monroe ja pääesiintyjä Slash kera orkestereidensa.

Monroe aloitti bändinsä kanssa täsmälleen luvattuun aikaan, eli klo 20:30. Keikan aloittanut '78 potkaisi shown heti kunnolla käyntiin, ja bändi soittikin neljä biisiä putkeen ennen kuin Mike ensi kertaa yleisölle jutteli. Harmittaa kyllä, ettei Monroen bändiä tullut nähtyä Dregenin siinä vielä ollessa, mutta hyvin ruotsalaista paikkaamaan pestattu Rick Jones hommastaan selviytyi, vaikkei toki olekaan samanlainen rock-kukko kun mainittu Dregen. Monroen bändi soitti todella tiukasti ja tulihan lavalle Slashin rytmirynmästäkin kitaristi ja basisti soittamaan Hanoi Rockisn Malibu Beachia ja Oriental Beatia. Ballad of the Lower East Side oli odotettu hitti myös lavalla ja niin loistava Hammersmith Palais kuin keikan päättänyt Dead, Jail or Rock N' Rollkin olivat todella armottovan kovaa osuvia rockpaloja. No koskapa Mikelta olisi heikkoa keikkaa nähtykään, harmi ettei yli puolet illan yleisöstä ollut vaivautunut Miken showta katsomaan, teidän häpeänne.

Slashin ja Myles Kennedy & The Conspiratorsin keikka pärähti taas käyntiin jo etuajassa, joten saavuin kentälle You're A Lien ollessa jo puolivälissään. Harmittavasti sitä joutui jäämään hieman toivottua kauemmas myös lavalta, kerrankin olisi siis kannattanut olla ajoissa paikkaa varaamassa. Slash ei paljoa säästellyt, vaan jo heti keikan toisena biisinä ilmoille rävähti Guns N' Rosesin loistava Nightrain. Yleisö oli siis heti otettu haltuun, eikä silinteripäinen mestari päästänyt kuulijaan otteestaan koko kaksituntisen shown aikana kertaakaan. Muutaman loistavasti toimineen Slashin oman bändin biisien jälkeen tuli keikan kovin biisikaksikko. Yhtä Gunnareiden suosikkiraitaani Mr Browstonea seurasi heti perään lähes yhtä mahtava You Could Be Mine, ja yleisö oli ainakin kentällä melkoisen palasina, voiko paremmin kahta biisiä peräikkäin edes naittaa.

Yleisölle ei armoa annettu, vaan heti edellä mainitun perään lavan valtasi superdynamo ja odotettu vierailija, Michael Monroe. Doctor Alibi lähti komeasti, ja sitä seurannut, alunperin levyllä Iggy Popin laulama, We're All Gonna Die velä äskeistäkin paremmin. Liekö koskaan elämäni aikana reilu vartti kulunut noin fiiliksissä, ei ainakaan muutamaan vuoteen, se on varmaa. Seurannut biisikaksikko Beneath the Savage Sun ja The Dissident ei kuulunut keikan parhaaseen osaan, ja Slashin diskografiasta olisi kyllä sen paikalle löytynyt useampikin parempi kipale, mutta kelpasihan nämäkin.

Rocket Queenista lähtien loppukeikka olikin taas yhtä ilotulista, jonka tosin rauhoitti kappaleen keskellä kuultu reilu 10 minuuttinen soolospotti. Slashia 80-luvun lopusta fanittaneelle hetki oli kyllä hieno, vaikkei tuttua Kummisetä -teemaa tällä erää kuultukaan. Uusimman levyn yksi parhaista raidoista Bent to Fly oli oikeutetusti setin loppupuolella, sitä seurannut World on Fire vaan paransi vielä tästäkin mutta viimeistään Slashin viime vuosien yksi ehdottomista hiteistä, Anastasia korjasi potin lopullisesti. Aivan turha väittää, että Slash olisi vain Gunnareiden hittien varassa, kyllä sieltä soololevyjen materiaalistakin löytyy myös todella kovaa tavaraa. Sweet Child O' Mine nyt oli tietenkin jumalaista kuunneltavaa, vaikka biisi olikin ainoita, joissa Myles ei yltänyt ihan kaikkiin nuotteihin, tai sitten ei halunnut.

Niin, Myles Kennedy, miestä on tullut monesti pidettyä Slashin bändin heikoimpana osana, mutta kyllä mies livenä osoitti olevansa täysin pätevä vokaliti bändin keulille. Ei maailmassa kuitenkaan liian montaa rock -laulajaa ole, jolla vastaava kaliberi löytyy niin ala- kuin ylärekisteristäkin. Eihän Myles showmiehenä mikään Axl tai Mike Monroe ole, mutta toisaalta eipä kyllä ole moni muukaan laulaja, joten näinkin uniikkeihin tyyppeihin vertaaminen on eilisen illan jälkeen aika turhaa. Myles veti omalla varmalla tyylillään, mutta näki myös selvästi, että muutamia stadionrock elkeitä oli mukaan Slashin keulilla uinut.

Velvet Revolverin Slither oli mukava yllätys, en ollut tosiaan perinteisesti settiistaa ennen keikkaa lukenut, joten mainiosti tämä ralli keikan loppuun kyllä sopi. Lyhyen tauon jälkeen bändi palasi vielä vetämään odotetusti Paradise Cityn, mutta olin jo niin kylläinen illan herkuista, että ilman tuotakin keikka olisi ollut jo täyden kympin arvoinen. Slash ja Mike tarjosivat keikkaillan, jollaista on harvoin päässyt todistamaan, ja edelllä mainitun keikka oli kyllä yksi parhaista koko elämäni aikana. Paljon tietysti menee myös sen piikkiin, että Slash nyt vaan on minulle se kaikkien aikojen rock kitaristi, mutta ei miehen tähdestä oli kyllä vuosien aikana tippunut sakaraakaan, vaan ukko oli edelleen kitaroidensa kanssa aivan kurko. Kiitos Slash, ja jos mies vielä orkesterinsa kanssa Suomeen rantautuu, lupaan kyllä paikalle vaivaitua.