Levyvuosi 2015 käynnistyi hitaasti
laadukkaiden julkaisuiden osalta, mutta loppujen lopuksi se
tarjosikin mainion määrän julkaisuita, joista 10 parasta on esillä
tarkemmin alla. Näiden lisäksi myös Serious Black ja Paradise Lost
julkaisivat mainiot levyt, eikä Swallow the Sunin tripla-albumikaan
hullumpi ollut. Nightwishin uusinta kuuntelee mielellään, Cradle of
Filth palasi perustasolleen tehden hyvän lätyn ja Symphony X:n
Underworld soi komeasti. Pettymyksiäkin mukaan mahtui, kuten
mahtavan debyytin jälkeen sukeltanut Civil War, Helloweenin vain
muutaman avausbiisin kantanut uutukainen, Kamelotin laiskanpulskea
Haven, Napalm Deathin vaisuhko Apex Predator sekä WASP:n Golgotha.
Avatarium - The Girl with the Raven
Mask
Pari vuotta sitten julkaistu
Avatariumin debyytti oli aivan loistvaa levy ja varsinkin
tunneltmaltaan ainutlaatuisen koukuttava, ja jopa maaginen. Bändin
toiselta levyltä en uskaltanut odottaa samaa, joten lähdinkin
kuuntelemaan sitä ilman mitään ennakko-odotuksia, no ainakaan sen
suurempia. The Gril with the Raven Mask jatkaa kuitenkin suureksi
ilokseni debyytin tasolla joka osa-alueellaan, ollen helposti vuoden
parhaita levyjä. Tuotos on siitä harvinainen bändin debyytin
tavoin, että vaikka sen pistäisi soimaan taustalle, niin orkesterin
musiikki vain pysäyttää kuuntelemaan antinsa ääreen.
Candlemassin historia soi toki vahvasti taustalla, mutta kyllä
bändin tunnelmallinen metalli on löytänyt oman tunnistettavan
soundinsa ja ei vähiten upean laulajansa, Jennie-Ann Smithin
ansiosta. Tuotos ei sisällä ainuttakaan heikkoa vetoa, vaan on
kiitettävän vahva kokonaisuus, josta nimibiisi ja Run Killer Run
erottuvat kirkkaimpina helminä.
Backyard Babies - Four by four
En uskonut enää yhden rockin
suosikkiyhtyeistäni palaavan levytyskantaan vuonna 2008 julkaistun
edellisen levynsä jälkeen, laulaja Nicke Borgin keskittyessä
soolo-uraansa, ja Dregenin soitellessa Michael Monroen bändissä.
Onneksi ruotsin pojat päättivät kuitenkin jatkaa orkesterin kanssa
ja tekivät vahvan paluulevynsä Four by Fourin. Sinkkuna julkaistu
western -henkinen Th1rt3en or nothing ei ole levyn parasta antia,
vaikka onkin hyvä rock n' roll veisu. Esimerkiksi mid -tempoiset
Bloody Tears sekä Mirros (Shall be Broken) ansaitsevat nostonsa,
kuten myös nopeammin rullaava Wasted Years. Vokalisti Borgin antia
on edelleen ilo kuunnella, miehen raspi vaan on omaan makuuni yksi
rock -maailman parhaita eikä Dregenin sooloista todellakaan puutu
melodiaa tai särmää, vaan mies kurittaa keppiään tutun
laadukkaasti. Tyylilleen uskollinen Backyard Babies tuo antiinsa myös
roimasti uutta, kuten jo mainitun sinkkubiisin western -vaikutteet,
tai Wallsin mahtavan läskibassottelun, joten sopivasti vanhaa ja
uutta antava Four by Four ansaitsee nostonsa vuoden levyjen joukkoon.
Blind Guardian - Beyond the Red Mirror
Monien fanien mielipiteitä jakava
Beyond the Red Mirror on helposti omissa korvissani yksi vuoden
parhaista julkaisuista sekä laadukasta jatkoa bändin levytysuralla.
Olenkin toki enemmän bäindin uudemman materiaalin fani, kuin sen
vanhimpien klassikoiden, joten ehkä myös siksi uutukainen iskee
makuhermooni mainiosti. Ei levytys kuitenkaan mikään täyden kympin
tekele ole, ja yksi pääsyistä tässä on soundien merkittävä
epätasaisuus. Sinfoniset osuudet peittävät tullessaan allensa koko
bändin ja soivat paikoin kuin erotettuina itse musisoinnista, joten
levyn miksauksen ja masteroinnin voi sanoa olevan vähintäänkin
epäonnistunut. Onneksi kappalemateriaali taasen ei ole, joten soi
levyltä sitten sen aloittava monipuolinen The Ninth Wave, melodinen
herkkupala The Throne tai jostain syystä bonukseksi jätetty mainio
Distant Memories, viihtyy niiden parissa mainiosti. Edellä mainitun
kun olisi vaihtanut oksettavan kertsin omaavaan Sacred Mindiin, ja
jos soundit olisi saatu osumaan paremmin yhteen, olisi käsissä
täyden kympien tekele, joka mainittuine puutteinen tippuu kuitenkin
kiitettävään kategoriaan.
Children of Bodom - I Worship Chaos
Bodomin uutukaisen voisi helposti
tuomita huonoksi levyksi, jos sitä kuuntelee vain taustalla. Bändin
johtajan Laihon nykyisin viljelevät pienet nerokkaat kitaralickit
jäävät silloin herkästi huomaamatta ja nopeat kipaleet vilahtavat
ohitse. I Worship Chaos on kuitenkin omissa kirjoissani yksi bändin
parhaita levyjä uudesta tuotannosta sen klassisen kolmikon, siis
debyytistä Follow the Reaperiin, jälkeen. I Worship Chaos avautui
itselleni kuitenkin hitaasti ja ensin siitä ponnahti esiin mahtava
mid-tempoinen Prayer for the Afflicted, jonka kitaramelodioiden
kuuntelu on täyttä kultaa korville. All for Nothingin
soolo-ilottelu Wirmanin kanssa petraa vielä tästäkin, ja ei voi
kuin edelleen ihailla Laihon kykyä taikoa melodioita skitastaan.
Nopeammista ralleista hyvin nykyiseen maailmanmenoon lyriikoiltaan
istuva Suicide Bomber taas on levyn kivakamman osaston parasta antia.
Ennen edellä mainittua tuleva Hold Your Tongue taas on se albumin
tyypillisen Bodom raita, mutta ei sekään huonoksi
yhteishuutolauluineen taivu, vaikka edustaakin levyn huonompaa, mutta
siltikin mainiota osaa. Mitä enemmän olen orkesterin uutukaisen
kanssa viihtynyt, sitä paremmaksi se on kasvanut, joten julkaisun
paikka vuoden parhaiden joukossa on enemmän kuin ansaittu.
The Crown - Death is Not Dead
The Crownin paluulevy Doomsday King oli
ihan kelpo julkaisu, mutta uutukaisensa onneksi parantaa siitä
huimasti. Yksi iso palanen on tietenkin Johan Lindstrandin palaaminen
mikin ääreen, miehen ollessa kuitenkin helposti se bändin paras
räyhääjä. Levyn tuotanto on myös parempi kuin edellisen mutta
toki edelleen sen nykyisen "loudness warin" vaivaama.
Tietenkin se tärkein osa on biisimateriaali, joka on kauttaaltaan
hyvää laatua. Ei käsissä tietenkään ole mikään uusi Deathrace
King tai Crowned in Terror, mutta eihän sen tarvitse ollakaan, kun
ne levyt on jo tehty. Uutukaisella on kuitenkin samaa henkeä kuin
mainituilla, kuten riffien maittavaa hyökkäävyyttä ja iskeviä
melodioita, Lindstrandin käskevyyttä unohtamatta. Erikoinen, ja no
rehellisesti sanottuna surkea valinta on ollut laittaa Paradise
Lostin coveri Eternal albumin neljänneksi raidaksi, jossa se rikkoo
pahasti levyn tunnelman. Onneksi digiaikana tuon voi omassa
playerissään siirtää oikealle paikalleen albumin loppuun ja
nauttia sen sijaan esimerkiksi Iblis Lanen, Speed Killsin sekä
Horrid Waysin maittavasta annista. Death is Not Dead on vahva
kokonaisuus, josta löytyy ne timanttiset hetkensäkin, joten
tervetuloa vain takaisin The Crown!
Imperial State Electric - Honk Machine
The Hellacoptersin ilmoitettua
lopettamisestaan ei onneksi kauaa tarvinnut odottaa Nicke Andersonin
aktivoitumista uuden bändin keulille Imperial State Electricin
julkaitstua debyyttinsä 2010. Neljänteen levyynsä päässyt
orkesteri on aiemmilla julkaissuillaan tarjoillut tasaisen hyvää
rockia, eikä uutukainen näistä suuremmin eroa. Andersonin kuulakka
lauluääni yhdistettyinä pop -kertseihin, ryyditettynä vielä
maukkailla kitarasooloilla ja -melodioila on vain niin toimiva
kombinaatio, ettei levyn parissa voi kuin nauttia. Soi levyltä
sitten rivakka Guard Down tai leppoisa Walk on By, ei kappaleiden
laatu tipahda kertaakaan. Toki levyn olisi suonut ilmestyvän jo
kesällä, sillä orkesterin musiikkia parempaa taustamusiikkia en
auringonpaisteen taustalle kyllä osaa sanoa mutta kyllä musiikkinsa
hymyn tuo huulille kesken syksyisen sateenkin. Imperial State
Electric on onnistunut luomaan täysin oman soundinsa, jossa
nyky-musiikin vaikutteet soivat saumattomasti yhdessä 60- ja 70
-luvun rockin kanssa, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun retro,
kuten useimmat nykyaikana epätoivoisesti samaa henkeä hakevat
yhtyeet. Honk Machine kuuluu jokaisen rockista diggaavan levyhyllyyn,
ja on enemmän kuin paikkansa ansainnut vuoden 2015 parhaiden levyjen
listalla.
Iron Maiden - The Book of Souls
Harvoin on enää sellaista tunnetta,
että mahassa kihelmöi jännityksestä, kun uuden levyn hakee
kaupasta ja pistää sen ensi kertaa soimaan. Iron Maiden kuuluu
vielä niihin harvoihin, joiden julkaisua odotan ikuisena fanipoikana
aina innosta puhkuen, vaikka pari kertaa Blaze Baylen aikaisen
tuotannon parissa olenkin orkesterin luomaan musiikkiin saanut
pettyä. Dickinsonin paluun jälkeen rautaneitsyen sävellysten laatu
kääntyi onneksi jälleen kohdilleen ja nyt käsissä oleva viides
julkaisu 2000 -luvun Maidenilta on jälleen rautainen osoitus
vanhojen herrojen tasosta. Kahdelle CD:lle levittäytyvä The Book of
Souls on tasollisesti siellä parhaiden 2000 -luvun julkaisuiden
rinnalla yhdessä A Matter of Life and Deathin sekä Brave New
Worldin kanssa eikä se häpeä yhtään klassisten levytystenkään
rinnalla.
Vaikka levyllä onkin reilusti mittaa,
ei sille ole tallentunut yhtään aiemmilta levyiltä löytyvää
tyhjäkäyntiä, vaan jokaisella ratkaisulla on syynsä. Sen pisimmät
biisit The Red and the Black, nimibiisi The Book of Souls sekä levyn
eeppinen päätös Empire of the Clouds seisovat kaikki vahvasti
omilla jaloillaan tarjoten rutosti mieluisaa kuunneltavaa sekä
varsinkin viime mainutun osalta, tunnetta, läpi kestonsa.
Sinkkubiisi Speed of Light on perushyvää tekemistä, mutta
mieluummin kuulisin päivittäin Radio Rockilta messevän rock 'n
roll palan, Death or Gloryn. Levyn paras anti onkin sitten niin
timanttista, että sen tasoista korvaherkkua osaa tarjota vain tämä
brittiorkesteri. Voin rehellisesti sanoa, että hymyni oli yhtä
leveä kuin Dave Murraylla miehen kitaran ulahtaessa niin tutusti
sooloon ajassa 3:33 loistavassa Tears of a Clownissa. Shadow of the
Valleyn alussa kutitellaan kivasti Wasted Yearsin hengessä, When the
River Runs Deepin taas tarjotessa levyn parhaita laulumelodioita.
Bruce Dickinsonin soololevylle alunperin sävelletty If Eternity
Should Fall avaa levyn komeasti, kun taas Murrayn ja Harrisin
käsialaa oleva The Man of Sorrows on kuin tehty Dickinsonin
soololle, onneksi kuitenkin Maiden levyltä löytyen. Levyn
päättyessa 92 minuutin jälkeen Empire of the Cloudsin viimeisiin
hempeisiin pianomelodioihin, on oloni onnellinen, sillä Maiden on
tarjonnut juuri sitä, mitä fanipoika toivoikin. Vuoden 2015 parhaan
levyn titteli menee The Book of Soulsille.
My Dying Bride - Feel the Misery
Brittäinen doom metal veteraani ei
tosiaan päästä kuuntelijaansa liian helpolla. Bändin uusin ja
julkaisuhistorian 12. täyspitkä alkaa vaatimattomasti kolmella yli
yhdeksän minuuttisella raidalla. Jokainen näistä on kuitenkin
sellaista laatua, että levyn ensimmäinen lähes puolituntinen
humahtaa ohi huomaamatta. Levyn avausraita And My Father Left Forever
on läpeensä puhtailla vokaaleilla sekä hienoilla viulumelodioilla
ryyditetty rymistely, kun taas seuraavana tuleva To Shiver in Empty
Halls on enemmän fiilistelevä kipale, sisältäen puheosuuksia
mutta myös räväkkää metallia ärinän säestämänä. A Cold New
Curse yhdistelee kolmikon viimeisenä edellisten osasia, ollen
laadukasta ja tuttua My Dying Brideä alusta loppuun. Sanottakoon
tähän väliin, että orkesteri on kyllä taikonut kokonaisuudessaan
parhaan levynsä hetkeen, eikä ihan pieneen, vaan yli vuosikymmenen
mittaiseen. Muutama kuuntelukerta riitti nostamaan Feel the Miseryn
kirjoissani bändin julkaisuhistorian kolmanneksi heti mainion The
Light at the End of the Worldin ja mahtavan Like Gods of the Sunin
jälkeen. Joten ei levyn laatu lopu alun kolmikkoon, vaan sitä
tarjoillaan lisää niin nimibiisin kun levyn upeasti lopettavan, ja
yli 10 minuuttia kellottavan Within a Sleepinginkin toimesta. Nyt
mainitsematta jääneet loput kolme rallia eivät kokonaisuutta
heikommaksi keikauta, vaikkeivat yllä mainittujen tapaista
vaikutusta ole vielä tehneetkään. Feel the Misery on jotenkin
freesin ja energisen kuuloinen kokonaisuus, jossa tunnelmointi sekä
metallisempi ote kulkevat sulavasti yhdessä. My Dying Briden levystä
lienee hullua sanoa näin, mutta bändin uusin on vuoden piristävin
yllätys, kaikessa raskaudeessaankin.
Revolution Saints - s/t
Löysin Journeyn tietoisesti vasta
muutama vuosi sitten, ja kun silmiin osui Revolution Saintsin
tekijäkaarti (Dean Castronovo , Doug Aldrich sekä Jack Blades) sekä
videobiisinsä Back on My Trail oli yhtyeen tuotos otettava saman
tien tarkempaan syyniin. Bändin debyytti on astetta rankempi versio
Castronovon emäbändistä, sisältäen niin korvia hivelevää
laulua kyseiseltä herralta kuin vain kaiken sovinnaisuuden rajoissa
on mahdollista. Tuottaja / kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchio
vastaa pääosin levyn laadukkaan kappalemateriaalin sävellyksestä,
mutta on säveltäjäjoukossa nippu muitakin enemmän tai vähemmän
nimekkäitä tekijöitä. Jos jo edellä mainittu Back on My Trail
ansaitsee kehunsa, ei se silti ole levyn parasta antia. Nykyisen
Journey vokalisti Arnel Pinedan kanssa nauhoitettu You're Not Alone
tarjoaa vielä tästäkin laadukkaampaa menoa, jonka kanssa samaan
timanttiseen nippuun voi nostaa myös mahtavan Turn Back Timen, sekä
balladimaisen Way to the Sunin. No tässä vaiheessa on lienee hyvä
jo lopettaa kappaleiden listaaminen, ja todeta vain yksikantaan, että
Revolution Saints tarjosi alkuvuoden 2015 parhaan levytyksen, eikä
sen tenho ole laantunut, vaan levy ansaitsee ehdottomasti maininnan
myös koko vuoden parhaiden joukossa.
Unleash the Archers - Time Stands Still
Kanadalainen Unleash the Archers oli
nimenä täysin tuntematon, ennen kuin Imperiumin messulaudalla
bändin nimi tuli esille vuoden parhaita levyjä listaavassa
topicissa. Videobiisi Tonight We Ride myi levyn saman tien tähän
osoitteeseen, eikä bändi todellakaan ole mikään yhden hitin ihme.
Bändi onnistuu takomaan vuonna 2015 power metallia sellaisella
otteella, ettei hetkeen ole kuultu. Teknisesti upea levy ei ole
kuitenkaan itse teknisen taituruuden esittelyä vaan se on
valjastettu juuri sinne minne pitääkin, biisien orjaksi. Eikä
mainittu teknisyys rajoitu vain instrumentteihin vaan ulottuu aina
upeaääniseen laulajatar Brittney Slavesiin saakka, jonka ulosanti
on loistavista biiseistä huolimatta orkesterin kaikki kaikessa.
Erinomainen laulajahan voi nostaa hyvän biisin seuraavalla tasolle,
kuten Slaves tekee mm. albumin nimibiisille. Kovaa ja korkealta
laulavan Slavesin ääni on sillä tasolla, ettei sitä monesti ole
levytyksillä kuultu, oli mikin varressa sitten ollut mies- tai
naisvokalisti. Satunnaiset kärinävokaalit tukevat yhtyeen paikoin
rankkaa soitantaa oivasti, vaikka eivät suorituksen tasolla levyn
muulle annille pärjääkään. Frozen Steel, Hail of the Tide sekä
jo mainittu Tonight We Ride takovat kaikki itsensä
timanttikategoriaan, eikä levyn anti onneksi näihin lopahda, joten
vuoden yllättäjästä ei jää epäilystä. Unleash the Archersin
Time Stands Still kuuluu ehdottomasti kaikkien power sekä heavy
metallista pitävien hyllyyn ja nousee heti Iron Maidenin perään
vuoden 2015 toiseksi parhaaksi julkaisuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti