Klassikko esiin - Bruce Dickinson "Balls to Picasso"

Vuonna 1994 julkaistu Bruce Dickinsonin toinen sooloalbumi oli aikoinaan pakko-ostos jokaiselle Iron Maiden fanilla. Tulipa tuo albumi aikoinaan C-kasettina ostettua, joka sittemmin on toki päivitetty myös Cd-levyksi. Dickinson oli jättänyt Maidenin, ja mielenkiinto kaveriporukassa oli suuri, että mitä herra omillaan saa aikaan. Balls to Picasso onkin julkaisustaan saakka ollut yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Sillä yhdistyy maukkaasti stadionrockiin kelpaavat kappaleet, kuten loistava videobiisi Tears of the Dragon. Sillä on kuitenkin myös metallisempi puolensa, kuten raskas ja monen mielestä varsin omituinen avausraitansa Cyclops. Jos kyseinen raita ei kaikille vielä sitä odotettua laatua tarjoillut, oli varmasti seuraava Hell No mieleen useimmille herran faneille. Rauhallisesti alkava kappale, joka kulminoituu vahvaan kertosäkeeseen ja Roy Z:tan hienoon kitarointiin ja sooloihin. Gods of War:n rauhalliset säkeistöt ovat yksiä Dickinsonin hienoimpia hetkiä mikin ääressä, kappaleen grungemainen riffittely ei varmaan silti kaikille kelvannut. 1000 Points of Light on levyn ensimmäinen kappale, jota ei suoranaisesti voi nostaa kiitettävään kategoriaan, vaikka nautinkin sen omaperäisestä kitaroinnista kappaleen säkeistöissä. Laughing In The Hidding Bush on aina ollut yksi omista suosikeistani, vaikka kappale ei monille muille tunnu kelpaavan. Jotenkin kertosäkeestä tulee mieleen Be Quick or Be Dead Maidenilta, tosin tämähän rallihan ei niin kovassa tempossa etene. Dickinsonin laulaminen kappaleen bridgessä on mahtavan äkäistä ja kappale jälleen jotain aivan erilaista mitä mieheltä oli siihen saakka tottunut kuulemaan. Change of Heart on taas perinteinen rock –balladi sieltä rauhallisemmasta päästä levyn materiaalia. Dickinsonin äänessä on maukkaasti pientä raspia läpi kappaleen ja kertosäkeessä on jälleen onnistuttu mainiosti. Shoot All the Clownsin kertosäe sekä tunnelma on tuttua suoraan edellisestä täyspitkältä Tattooed Millionairilta. Jälleen erinomainen kappale, mutta varmasti vahvasti mielipiteitä jakava, eikä yllä levyn parhaimpien rallien tasolle. Levyn päättävän biisikolmikon aikana tulee aina odoteltua sen päättävää Tears of the Dragonia, mutta ei skip nappia kannata painaa vielä Firen tai Sacred Cowboysin aikana. Ensimmäinen edustaa jälleen hyvinkin erilaista Dickinsonia ja on jotenkin tunnelmaltaan Laughing In The Hidding Bush:n ja Cyclopsin veljesmateriaalia. Jälkimmäinen taas on silkkaa länkkärirockia, jonka säkeistöistä en ole oppinut pitämään koskaan. Kappaleen kertosäehän taas on silkkaa stadionrockia ja lyriikat kiertävät tuttuja teemoja jo Run to the Hilsiltä lähtien, kaikkinensa levyn heikoin raita loistavasti kertsistä huolimatta. Levyn päättävä Tears of the Dragon on tarkoituksella mainittu jo useamman kerran tekstin aikan, sillä kyseessä on mielestäni 90-luvun paras kappale. Vaikka 90-lukua pidetäänkin yleisesti heikkona aikana rockin ja metallin laadun suhteen, julkaistiin silti tuonakin vuosikymmenenä kasa itselle rakkaita ja muutenkin laadukkaita levyjä, joista yksi parhaista on eittämättä Balls to Picasso. Sen ajaton materiaali toimii tänäkin päivänä yhtä vahvasti kuin ilmestyessään, joten se on ansainnut paikkansa klassikkojen joukossa.