sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Iron Maiden - Maiden England World Tour - Olympiastadion 20.7.2013

Oli jälleen aika nauttia brittiläisen metallin kuningaan, Iron Maidenin live-osaamisesta. Edellisen kerran näin yhtyeen vuoden 2011 The Final Frontier Tourilla samaisella Olympiastadionilla, jossa nyt koettiin paluu vanhan Maiden England kiertueen tunnelmiin. Saavuin paikalle mukavasti noin puolta tuntia ennen keikan alkua ja pääsin ilmeisesti viimeisten joukossa vielä sinne etukarsinaan. Lämppärit jäivät tällä kertaa väliin, vaikka Sabaton olisikin ollut mukava nähdä, ei sen näkeminen kuitenkaan niin paljon innostanut, että sen perään olisi kuunnellut vielä laiskaa nyky-Amorphistakin.



Hieman kello 21 jälkeen pärähti sitten keikka käyntiin loistavan Moonchildin alkuriffeillä. Yleisö lähti saman tien mukaan mainiosti keikan tunnelmaan ja huutomyrsky oli mahtava biisin loputtua. Kappaleiden välillä ei kuitenkaan koettu taukoja juuri ollenkaan koko konsertin aikana, joten tästä jatkettiin suoraan Can I Play with Madnesiin ja todella mainiosti livenä toimineeseen The Prisoneriin. Viimeksi mainitun yhteislauluun osallistui kyllä äänipaineesta päätellen lähes koko stadioni. Seuraavana tulleen 2 Minutes to Midnightin aikana melu ei todellakaan ainakaan vähentynyt, jonka aikana viimeistään päästiin Maiden keikoilta tuttuun sympaattiseen ja yhtenäiseen tunnelmaan. 



Yksi keikan odotetuimmista kohokohdista itselleni oli Afraid to Shoot Strangers, jota en ollut kuullut livenä sitten 1998, jolloin bändissä vokalisoi vielä Blaze Bayley. Ennen kappaletta kuultiin yksi illan harvoista Dickinsonin yksinpuheluista, kun hän kiitteli keikalle saapunutta 28 000 hardcore fania, sekä ihmetteli yleisön laulua jo keikka-introna toimineen UFO:n Doctor Doctorin aikana. Afraid to Shoot Strangers oli livenä kyllä kaiken odottamisen arvoinen kokemus ja lähes instrumentaalinen kipale voisi pysyä setissä kauemminkin. Tutut ja turvalliset The Trooper ja Number of the Beast seurasivat perässä, mutta jotenkin ei näistä tullut niin enää innostuttua. Myöskään muu yleisö ei näihin niin voimallisesti reagoinut, kun mitä seuraavana tulleen Phantom of the Operan aikana koettiin, vanha klassikko sai kyllä hienon vastaanoton ja hyvä versio kappaleesta kuultiinkin.



Eddie hahmo nähtiin lavalla kerran, mutta taustarakennelmista Eddie patsaita nousi keikan aikana useitakin, joten tässä suhteessa vedettiin oikein toimivat överit. Run to the Hills oli aikoinaan se biisi, josta Maiden faniutumiseni alkoi, joten sen kuuleminen livenä toimii aina, eikä kipale kävelevän Eddie hahmon kera pettänyt tälläkään kertaa. Wasted Years toimi hienosti, mutta seuraavaksi kuultu eeppinen ja odotettu Seventh Son of a Seventh Son sai kyllä todellakin kylmät väreet selkäpiihin. Huh huh, miten hienosti lavasteet, bändin soitto ja Dickinsonin dramaattiset tulkinnat sopivatkin yhteen, ehdottomasti yksi keikan kohokohdista. The Clairvoyant oli sopiva välipala, ennen seuraavaa tajunnan räjäyttäjää.




Fear of the Dark on kyllä livenä ollut aina yksi parhaita vetoja, mutta tällä kertaa siinä oli vielä jotain enemmän. Osansa siitä teki mahtavasti yhteishoilauksessa mukana ollut yleisö, osansa vieressäni ollut, ainakin 15 vuotta nuorempi kaveri, joka aidolla ilolla kommentoi kaverilleen sitä mahtavaa yleisön tuottamaa melodian hoilausta ja lopuksi tietenkin mestari Dickinsonin ja bändin tulkinta, ehdottomasti yksi illan top 3 biiseistä. Ennen encore kuultiin vielä Iron Maiden, ennen kuin lyhyen paussin jälkeen oli aika vielä Aces High:lle ja The Evil Than Men Do:lle. Aijjai minkä lopun nämä kappaleet vielä loivat 17 biisiä käsittäneelle illalle, joka huipentui debyytiltä soitettuuun Running Freehin. 

70 euron keikkalipulle sai kyllä jälleen vastinetta koko rahalle, ja Maiden säilytti edelleen kirjoissani sen ykköspaikan niin levyttävänä kuin keikkailevanakin orkesterina. Ainoastaan ihmetytti se, ettei DIckinson jutellut yleisön niin paljoa, kuin aiemmilla keikoilla. No mukavaahan se oli, että suurimmaksi osaksi annettiin musiikin puhua pääroolissa, Bruce silti maneroidessa yleisöä haluamallaan tavalla. Läpi keikan soundit olivat todella hyvät siihen etukarsinaan ja Dickinsonin laulu jopa astetta parempaa kuin edellisellä keikalla. 


maanantai 1. heinäkuuta 2013

Tuska Open Air Metal Festival 2013, Suvilahti, Helsinki

Oli parin vuoden tauon jälkeen taas aika matkata Tuskaan nauttimaan hyvästä musiikista, sekä vanhojen kavereiden kanssa raatailusta. Perjantai oli huikea päivä esiintyjäkatraan suhteen, eikä aikataulu paljon taukoja tarjonnut. Päivä alkoi mukavasti, kun alueelle ei tarvinnut jonottaa ollenkaan, ja ehdin mukavasti Wintersunin alkuun. No bändin musiikki ei todellakaan ole omiaan livemusiikiksi, ja varsinkin alussa soundit taustanauhojen ja bändin välillä heittivät niin paljon, ettei tuosta juuri nauttia voinut. 

Dreamtalen keikka alkoi kuitenkin sopivasti yllä mainitun aikana, joten powerin iloa tuli mentyä todistamaan sisälavalle. Bändi ehti soittaa vain 6 kipaletta, josta vieläpä pari olisin vaihtanut ihan toisiin, mutta mukavasti power metalli silti varsinkin soundeineen hallissa soi Firestormin ollessa keikan kohokohta. 




Seuraavaksi olikin Ihsahnin keikan vuoro. Keikan alussa oli todella vaisut ja hiljaiset soundit, ja kun alkuun oli valittu vielä laiskaa fiilistelyä ja ties mitä sisältävä On The Shores, ei keikka oikein lähtenyt alusta lähtien toivotulla tavalla sujumaan. Uuden levyn avaava Arrival tuli toisena, mutta kärsi vielä valjuista ja voimattomista soundeista. No kitarat vaihtuivat The Paranoidiin, ja keikka pärähti hetkeksi paremmalle tolalle. Frozen Lakes on Mars on yksi herran suosikkibiisejäni, ja se kruunasi kyllä neljäntenä kipaleena setin hienosti omalle kiitettävälle tasolleen. Afterilta peräisin oleva The Grave Inversed potki myös mainisti, mutta laiskasti keikan lopettaneen The Graven olisi voinut vaihtaa mihin tahansa, vaikka sitten vanhaan Emperoriin. Ei odotuksia vastaava keikka ja huomattavasti heikompi kuin Kaisaniemen Tuskassa, silti paikkansa Tuskan perjantaissa ansaiten.




No rest for the wicked ! Nopea vesipullon täyttö ja Bolt Throweria katsomaan. Jumalauta miten hyvä keikka sitten brittiveteraaneilta saatiinkiin, bändi murhasi soitollaan ja soundeillaan kyllä aivan täysin. Laulaja oli mainio veijari, jonka vokaaleista pidin todella paljon, vaikka osa lienee täysin toistakin mieltä näistä kuivista kurkkukärinöistä. Mutta juuri herran äänen raakuus yhdessä bändin luoman death metal vallin kanssa toimi mainioisti. Entreched oli kyllä livenä yksi keikan kliimakseista, otti niin sanotusti niskoilla ja lujasti. Täydellinen keikka, jonka jälkeen oli viimein pienen (olut)tauon paikka kovassa metallin juhlahumussa. 





Illan päätti odotettu King Diamondin esiintyminen, jossa herran settilista oli kyllä omaan makuun valitettavan heikko suhteessa siihen, kuinka mahtavia ralleja sinne voisi The Graveyardilta tai vanhemmilta klassikoilta valita. Aurinkonpaisteessa esitetty kauhushow otti valosta oman omaperäisen efektinsä, ja oli kaikille herran faneille varmasti herkkua, vaikkei niitä kaikkia omia suosikkeja kuultukaan. Dreams oli ehdottomasti illan kohokohta, kuten myös mainiosti soinut Mercyful Fate laina Come to Sabbath. Black Horsemenin loppuessa oli aika tallustaa baarin kautta kotiin odottelemaan seuraavaa päivää. 





Lauantaipäivä alkoikin sitten vasta illasta Kreatorin keikalla. Harmittavasti sitä ei jaksanut Soilworkkiin vielä saapua paikalle, mutta kehuja ovat ruotsalaiset keikastaan saaneet. Suomalaisvahvisteinen Kreator soitti perushyvän keikan, josta suurimmaksi puutteeksi jäi kiertueella usein esitetyn Civilization Collapsen puuttuminen setistä, sekä toki muutaman vanhemmankin suosikkibiisin. Millen poppoo hoiti kuitenkin paikkansa mainiosti ja sai yleisön hyvin mukaan. Kreator olisi helposti voinut settilistaa muokaten olla astetta paria parempikin, jos esimerkiksi väsyneet Phobia ja Violent Revoluton olisi vaihdettu menevämpiin ralleihin. Testamentta odotellessa tuli nautittua yksi ylihintainen olut Laman soidessa taustalla, vanha suomalainen kolmen markan punkki nyt ei kyllä suuremmin innostanut, jos ei haitannutkaan. 





Testamentin keikka alkoi pienellä hämmenyksellä, kun sinne oikealle puolelle mistä keikkaa katselin ei kuulunut ollenkaan Alex Skolnickin soolot, ei vaikka tulppia tai mitä tahansa olisi veksannut miten. More Than Meets the Eyen aikana vaihdoin sitten puolta sinne lavan vasemmalle laidalle, mutta sama vika jatkui edelleen. No keskivaiheilla Native Bloodia vai olisiko ollut seuraavaa True American Hatea tuli soitto yhtäkkiä pintaan kunnolla, ja nautinto saattoi alkaa. Tosin paikoin keikan aikana Eric Petersonin kitara ei kuulunut juuri laisinkaan, todella harmittavia ongelmia siis läpi illan. 

Mainituista soundiongelmista huolimatta ilta oli kyllä Testamentin ja Chuck Billyn, herra on kyllä yksi parhaista keulakuvista sekä laulajista mitä metallimaailma tuntee. Laulu kulki mahtavasti, plektroja lenteli yleisöön koko ajan ja herra sai yleisön haltuunsa niin kattavasti, että harva siihen kykenee. Settilista oli ihan kultaa ja kylmät väreet menivät läpi kropan kun Alone in the Dark alkoi. Tuli kai kipale jo Tuskassa 2005 mutta nyt se osui ja upposi todella isosti. Kappaleen aikana lavalla vierailleen Björn Stridin rooli jäi kipaleessa jotenkin oudoksi, joko herra ei tuntenut biisiä tai ei halunnut vaan vetää sitä Chuckin yli, joka tapauksessa mies ei paljoa mikkiinsä lauleskellut. Kitaristi Alex Skolnick veti tämän kipaleen ja muut soolonsa kyllä niin taidoilla ja sydämellä, ettei juuri parempaa voi toivoa, aivan tautisen kovaa soittoa kertakaikkiaan jälleen kerran. The Gatheringilta poimitut D.N.R ja 3 Days in Darkness olivat lopussa myös täyttä timanttia, kuten uusistakin setin alkupuolella kuultu True American Hate. Klassikoista toimivat kaikki ja jos toivoa saisi, niin sen Low:n haluaisin vielä kerran elämässäni kuulla bändiltä livenä. Nykyinen rumpali Gene Hoglan oli kyllä kaiken maineensa ja suitsutuksensa veroinen ja miehen lopun basaritykitys oli kyllä jotain jumalaista, kuten soittonsakin läpi keikan. Tuskan 2013 paras keikka oli todistettu ja The Formation of Damnationin loputtua kotiin käveli onnellinen mies. 





Sunnuntaipäivn alkuun ehdin kuunnella pari viimeistä biisiä Santa Cruzia, mutta nuorten poikien sliipattu rock ei vielä suuremmin puhutellut livenä kuten ei levyltäkään. Seuraavaksi oli aika nauttia Barbe-Q-Barbiesin mimmirockista, joka soikin maukkaasti kakkos lavan eteen harvaan asettautuneelle yleisölle. Jo levyltäkin edukseen erottuva STFU (Shut the Fuck Up and Dance) oli keikan ehdoton huipentuma setin loppupuolella, ja hyvää rockia orkesteri läpi keikan tarjoili niin maukkaasti, että koko keikka tuli tapitettua. 






Ennen Battle Beastin keikkaa harmitti, että yhtye esittää niin vähän vanhaa materiaalia, mutta keikan jälkeen voi kyllä sanoa, että onneksi ei tullut enempää. Puheet siitä, että uusi laulajatar Noora Louhimo pystyisi livenä vetämään Nitte Valon aikaisia biisejä voi ainakin tuon keikan perusteella lopettaa tähän, Show Me How to Die meni lähes sinne päin hyvin mietityillä helpotuksilla, Enter the Metal World astetta heikommin mutta Iron Hand oli todellinen mahalasku. Kappaleen kertosäe ei onnistunut edes sinne päin kertaakaan, Louhimon ääniala ei yksinkertaisesti riitä näiden biisien alkuperäisiin lauluihin, ei sinne päin eikä edes lähelle. 

Sitten siihen keikan loppu-osaan; uuden keskinkertaisemman levyn biisit toimivat livenä sitten taas oikein hyvin. Kappaleet on tehty Nooran äänialalle, joten näiden kappaleiden osalta laulussa oli mitä riittävimmin voimaa ja taitoa, ja neidin ääni soi paikoin todella kauniisti. Kunhan malttaa pysyä jatkossakin siellä omassa äänialassaan, ei uusi laulajatar tule olemaan todellakaan este Battle Beastin kasvulle. Kingdom oli vuoden 2013 yhtenä parhaista biiseistä todella loistava myös livenä ja ehdottomasti illan huippukohta. Keikan avannut Let it Roar toimi myös hyvin, ja jos joskus bändin kunto riittää koko keikan ajaksi sellaiseen energiaan ja juoksemiseen kuin mainitun aikana, niin alta pois kaikki haastajat. Toki se vaatii myös sitten vielä muutaman laadukkaan levytyksenkin, joilla toivottavasti on muutama Kingdomin tasoinen kipale lisää. Täytyy toivoa, että bändin kolmas täyspitkä näkee päivänvalon piakkoin ja debyytti Steelin biisit pudotetaan setistä kokonaan pois, ainakin jos ne jatkossakin kuulostavat tältä. 

Oli aika taas hieman syömiseen ja juomiseen ennen festareita päättänyttä Nightwishia, joten Stratovariusta tuli tällä kertaa vain kuunneltua. Ainakin hyvän settilistan olivat herran kasanneet, ja vanhat klassikot olivat oivaa taustamusaa burgeria haukkoessa. 





En ole suuremmin syttynyt Nightwishin musiikista sitten Oceanbornin, vaikka uusimmalla hyvät hetkensä toki onkin. Floor Jansenin tultua laulajan tontille, nousi mielenkiinto orkesteria kohtaan ihan uudelle tasolle, eikä hollantilainen pettänyt vaan hallitset suvereenisti bändin liiderin tonttinsa sekä lauloi upeasti läpi keikan. Bändin soundit olivat läpi illan erinomaiset ja helposti koko festareiden parhaat, kuten myös näyttävä pyroilla varustettu ja ammattimainen show. Harmi silti, ettei vanhempaa materiaalia jälleenkään kuultu, ja todella ikävää oli se, ettei bändi hyödyntänyt saamaansa pitempää aikaa, vaan lopetti setinsä reilut 20 minuuttia aiemmin perus 100 minuuttisen keikkansa heittäneenä. Suomalaisfanit eivät siis eurooppalaisia kummempaa kohtelua saaneet, vaikka uskoisi bändillä olevan varastossa taustoja muutamaan extrabiisiinkin. Joka tapauksessa Kiteen Mozzartin yhtye lopetti festarit mitä mainioimmalla tavalla ja antoi varmasti vastinetta kaikille paikalle olleille iästä, sukupuolesta tai musiikkimausta välittämättä. 





Ensimmäinen kertani Suvilahdessa jätti alueesta varsin posiviivisen kuvan. Toiletteja oli kerrankin tarpeeksi ja olutalueella nautittu burgeri kenties paras festariruoka koskaan. Lavat olivat sopivan lähellä ja vesipisteet molemmissa päissä, joten mitään maratonia ei päivän aikana tarvinnut kävellä. Jos jostain voi nurista, on se todella kallis olut, jonka hinta ei kuitenkaan festarilaisia tuntunut häiritsevän, sillä niin hitaat ja pitkät jonot hanoille oli kautta päivien. Toinen nurina on sellaisen hengailualueen puuttuminen, vaikka puistobaarin kanssa sellaista onkin yritetty. Jos bändien laatutaso pysyy ensi vuonnakin vastaavana, voi Suvilahteen marssia taas iloisin mielin.