lauantai 18. tammikuuta 2014

Vuoden 2013 parhaat levytykset

Taakse jäänyt vuosi 2013 oli suhteellisen vaisu julkaisuiltaan. On kulunut useita vuosia niin, että parhaan kymmenen levyn valinta vuodelta on tuottanut vaikeuksia. Viime vuodelta en kuitenkaan useista kymmenistä kuulluista tuotoksista huolimatta ole onnistunut löytämään kuin yhdeksän vuoden parhaat listalle kelpuutetavaa tuotosta, joista alapuolella aakkojärjestyksessä lisää. 

Amon Amarth - Deceiver of the Gods

En tajua miten levy on tuntunut saavan niinkin paljon negatiivista palautetta tai ainakin moni aiemmista bändin tuotoksista pitänyt on laskenut tämän vain keskinkertaiseksi. Jos tästä tiputtaisi We Shall Destroyn ja Coming of the Tiden pois, olisi käsissä jo kympin levy, ja vaikka nuo pari "vain" hyvää kipaletta jättääkin kokonaisuuteen, on tuloksena silti kiitettävä albumi. Esimerkiksi levyn neljä ensimmäistä raitaa aina nimikappaleesta Shape Shifteriin ovat joka osaltaan silkkaa kultaa Amon Amarthin fanipojalle, ja vaikka bändi oman tiensä AC/DC jo lähes onkin, on se tuonut levylle myös mukavasti uutta. Hel ja Messiahin puhtaat laulut toimivat pirun hyvin, ja vaikke se tai loput mainitsematta jääneet enää sinne kympin tasolle nousekaan, on kokonaisuutena kyllä helposti kasassa kiitettävä levytys, ja samalla yksi vuoden 2013 parhaista julkaisuista. Levy toki otti hieman pidemmän ajan avautuakseen kuin pari edellistä tekelettä, mutta sehän on yleensä hyvän levyn merkki. 

Avatarium - Avatarium

Kiitos Infernon haastattelun löysin tämän orkesterin. Candlemassin 2005 tulleen nimialbumin ansiosta innostuin bändistä ja sitten vielä enemmän liideri Leif Edlingistä, kun Mats Levenin laulamat Kruxit iskivät tajuntaan mainiosti. No miehen pääbändi vaipui aika surkeuteen Lowen aikana tehtyjen levyjen osalta, joten ilman suurempaa odotusta pistin Avatariumin soimaan Spotifystä. Jo heti ensi laulumelodioista avauskappale Moonhorselta lähtien oli kuitenkin selvää, että kyseessä on helposti yksi vuoden 2013 parhaista levyistä. Huumavan hyviä sävellyksiä, aitoa rehellistä tunnelmaa vanhan maailman malliin, jota nykyään niin trendikkäästi tavoitellaan mutta 99 % nykyretroilijoista siinä täysin epäonnistuu, toisin kuin Avatarium. Kitaristi Jidell taikoo kyllä aivan huumaavia sooloja ja melodioita kepistään ja raskas rytmiryhmä hoitaa tonttinsa Edlingin johdolla mallikkaasti. Kaikeen kruunaa kuitenkin huikean hyvä vokalisti Jennie-Ann Smith, jonka tunteikas laulu nostaa levyn lopullisesti sinne kiitettävään kategoriaan, ja jopa mahdolliseksi klassikoksi tulevaisuudessa. 

Bad Religion - True North

Ajattelin jo, että New Maps of Hell jää bändin uudempien aikojen parhaaksi levyksi, mutta ei vanhat herrat kyllä pettäneet taaskaan, vaan laatu jatkuu jälleen kiitettävällä tasolla lähes tutusti "joka toinen levynsä on laatua" - tavalla. Robin Hood in Reverse on kasvanut jopa paremmaksi kuin edellinen hittinsä Honest Goodbye, mutta ei jää todellakaan levyn ainoaksi helmeksi. Hauskasti lähes Maidenia riffillään tributoiva Fuck You ansaitsee noston, kuten myös nimikappale, Dharma and the Bomb sekä levyn päättävä Changing Tide, joka summaa koko albumin loistavasti. Lyhyitä ja paikoin jopa raivokkaita sekä ennen kaikkea laadukkaita punkrocksongeja viljellään läpi levyn, jonka 16 kappaletta ei tunnu lainkaan liian pitkältä. Sanan säilä heiluu taas kiihkeänä läpi levyn, joten Bad Religion on edelleen genrensä yksinäinen ja ylivoimainen hallitsija, kelpaa!

Carcass - Surgical Steel

Levy, jota ei uskonut kuulevansa. Carcassin comeback on kyllä yksi onnistuneimmista ja bändin usealla taholla kehuttu levytys Surgical Steel niin paljon parempi, kuin mitä bändiltä uskalsi odottaa. Kuulun siihen joukkoon jolle Heartwork ja Swansong ovat ne parhaimmat bändin levytykset tähän saakka, ja uutukainenhan osuu mukavasti tyyliltään näiden kahden väliin. 1985 nimisen mainion intron jälkeen tuleva Thrasher's Abattoir on vanhan tyylin rivakka grind rykäisy, jonka jälkeen kuullaankin jo yllä mainittujen levyjen tyylistä melodista ja rockaava death metallia. Bill Steerin kitarointi on kyllä edelleen mitä mainiointi kuultavaa, kuten myös vokalisti Jeff Walkerin ärinä. Surgical Steel on kuitenkin niitä levyjä, joiden koukut ei todellakaan aukea ensimmäisellä tai toisella kuuntelukerralla. Ennemminkin levystä saa joka kuuntelulla vai enemmän ja enemmän irti, suosikkikappaleenkin vaihtuessa lähes joka kerta. Ehdottomasti läpeensä kiitettävän tasoinen julkaisu. 

Children of Bodom - Halo of Blood

Loistava levy jälleen Laiholta ja bändiltä, ei yhtään keskinkertaista kappaletta vaan kaikki siellä erinomaisen ja hyvän välissä. Roxette coveri on kyllä ihan turha, joten poistin sen koneelta. Damaged Beyond Repairilla mukavasti vanhaa hengeä, nimibiisissä koukuttava kertsi ja lähes Dissection tyylistä menoa sekä blastia. Ei tätä vielä osaa sijoittaa paikalleen aiempiin verrattuna, mutta on kyllä siellä parhaiden joukossa heti sinisen lätyskän jälkeen, sekä sitä ennen tulleen kaksikon kanssa. Oli kanssa sellainen lätystä, että vaati kyllä keskimääräistä enemmän kuuntelua, ennen kuin kaikki korvakarkit aukesivat, mutta nyt toimii niin kuulokkeilla, stereoissa kun missä tahansa tilanteessa kiitettävästi. 

Civil War - The Killer Angels

Sabaton on ollut aina omiin korviin sellainen, että joku viimeinen niitti puuttu, että siitä tulisi fanituksen ja levyostojen kohde, vaikka keikalla toki onkin loistava. Civil War korjasi sitten bändin entisten jäsenten toimesta potin, ja kun vielä mikin varressa on yksi parhaista, Nils Patrick Johansson, jää Brodenin joukot kauas taakse ainakin näin levylautasella. Kipaleet kuten Saint Patrick's Day ja EP:ltä tuttu Rome is Falling lukeutuvat vuoden parhaisiin kipaleisiin, ja hämmästyttävästi levy ei kyykkää yhtään koko mittansa aikana. Toiseksi viimeisenä rallina sitten Gettysburg, joka pesee jo mainitut kipaleet, ja on levyn ehdoton helmi ja yksi vuoden biiseistä. Tekeekö nämä keikkoja(?), jos niin Tuska hereille, ehdottomasti vuoden parhaimpia levyjä ja olisi livenä varmaan aika tappoa. 

MyGrain - Planetary Breathing

Demoajoista saakka on tullut orkesteria jo kuunneltua, ja todella hienoa että jo neljänteen täyspitkään levytykseen on matka kulkenut. Ja jumalauta minkälainen levytys se onkin, näin monipuolisena ei bändiä ole vielä koskaan kuultu. Kappaleet ovat kasvattaneet mittaansa edellisiin levyihin verrattuna, mutta tämä ei ole todellakaan puuduttanut bändin ulosantia. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka loistava Black Light Supernova, jonka rauhallinen alku kiihtyy todella kiivaaksi ja groovaavaksi musisoinniksi, josta Panterakin olisi ollut ylpeä, vaikkei musiikissa muuten toki sinne suuntaan kumarrella. Kappale edustaa ehkä parhaiten MyGrainin nykyistä antia; laadukas ja monipuolinen kertosäe, hyökkäävää riffittelyä ja ankara säkeistö, kruunattuna loistavilla kitarasooloilla sekä kauniisti maalailevilla kosketinosuuksilla ja taustoilla. Vokalisti Tommy tuntuu edelleen vain parantavan sekä ärinäänsä, että puhtaita laulujaan, jonka lisäski ne korkeat screamit suorastaan hivelevät korvia. Eikä loput yhtyeestä tässä laadussa kyllä yhtään jälkeen jää, joten käsissä on erittäin kova tuotos, josta en ole vielä heikkoa hetkeä löytänyt. Tämä on näitä levyjä, jotka eivät toimi taustalla mutta iskevät sitten täysin eri tavalla keskittyneessä kuuntelussa. 

Omnium Gatherum - Beyond

Ajattelin loistavan New World Shadowsin jälkeen, ettei bändi enää tästä kyllä voi parantaa, mutta toisin kävi. Vaikka uusin tuoton Beyond käynnistyykin laiskan tylsästi akustisella Luoto nimisellä kipaleella, on sen jälkeen edessä vain erinomaista tai kiitettävää tasoa. On kyseessä sitten eeppisen pitkä ja kaunis Nightwalkers tai pirullisen hyvin iskevä sekä levyn paras kipale The Sonic Sign, ei bändin taso tipahda kertaakaan. Markun Vanhalan kitarointi tuntuu vain paranevan ja paranevan, miehen taikomat soolot ja melodiat ovat kyllä täyden kympin korvakarkkia, joita vielä kosketinsoittaja Aapo Koivisto mainiosti täydentää. Siitä harvinainen levy, että sopii täysin niin syksyn, kevään kuin kesänkin soundtrackiksi. Perkele jos tästä vielä parantavat, niin en tiedä mihin arvosteluasteikkoa täytyy alkaa nostamaan, mutta Luotoa lukuunottamatt täyden kympin materiaalia läpeensä. 

Vandroya - One

Heti alkuvuonna julkaistu Vandroyan One on kyllä vuoden power metal levytys tässä osoitteessa, vaikkei levyn antia kokonaisuudessaan voi noin yksinkertaisesti kuvailla. Ihastuin laulajatar Daisa Munhozin lauluun jo Soulspellin levytyksillä, ja oman bändinsä keulilla nykyisen metallikentän yksi parhaista pääsee kyllä vieläkin parempaan lentoon. Viittaus Soulspelliin osuu myös tyylillisesti aika hyvin, vaikkei niin puhtaasti metallioopperan kentällä liikutakkaan, sillä onhan levyllä myös Soulspellin Hollow's Gatheringilla kuultu kipale Change the Tide. Pääosin viiden minuutin puitteille osuvat kappaleet sisältävät hyvin monipuolista sävellys- ja varsinkin laulutaidetta. Intron jälkeen toisena kuultava The Last Free Land edustaa sitä levyn power metallisinta antia, kun taas kiekon päättävä Solar Night jo lähes progemetallimaista rakentelua ja eeppistä tunnelmointia. Why Should We Say Goodbye on kuitenkin koko lätyn, ja vuoden 2013 kliimaksi. Rauhallisesti alkava kipale kasvaa hiljalleen ja rauhallisesti kohti hurmoksellista loppuaan, jossa Munhoz pistää sellaiset korkeat nuotit, ettei niihin moni kykene, ei varsinkaan metallin tantereilla. Kaiken kaikkiaan One on yksi vuoden 2013 parhaista levyistäja Vandroya vuoden tulokas, toivottavasti tarina saa jatkoa myös kakkoslevytyksenä.