keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Jalometalli 2016

Perjantai 8.7.2016

Jalometallin ajankohta siirrettiin tänä vuonna heinäkuulle, joten näin oli mahdollista ensi kertaa etelässä asuvan pohjoisen kasvatinkin päästä loma-aikaan näille festeille.


Päivän alkuun tuli todistettu Kalmahin verevä keikka, jonka rivakkaa soittoa tauotti vokalisti Pekka Kokon leppoisa juttelu sekä lavalla vieraillut Suoherra (alla). Sopivasti uudempaa ja vähän vanhempaa materiaalia soittanut orkesteri toimi hyvänä päivän avaajana, mutta helteessä ei tullut vielä suuremmin mukaan riehaannuttua.


Ennen The Hauntedia tuli katsottua hieman The Duskfallia, joka ei kummoista tarjonnut. Edellä mainittu oli mukava nähdä taas muutaman vuoden tauon jälkeen Marco Aro tällä kertaa keulillaan. Uusimmalta levyltään Exit Woundsilta tuli mukavasti neljä kipaletta (Settilista), muuten setti noudatti aika lailla vanhoja uria, oli toki hauska kuulla Aron laulamana Dolvingin uudemman ajan kipaleita, kuten The Flood ja The Medication.


Battle Beast soitteli jälleen nipun orkesterin vanhoja kipaleita, jokohan olisi uuden miehistön aika alkaa luoda jotakin omaakin materiaalia? Suhteellisen ponneton esitys ei suurimpien orkesterin fanien lisäksi muita kyllä huomannut.


At the Gatesin aikaisemmat uuden tulemisen keikat olikin tullut missattua, joten oli mukava todistaa bändi viimein Jalometallin lavalla. Puolet keikasta sujui uuden ja tylsän At War with Realityn parissa, joka ei ole kyllä innostanut levynä, eikä kummoisesti toiminut livenäkään. Vanhoja klassikoita kuten Nausea ja Blinded by Fear taas oli tietty mukava todistaa viimein livenäkin, kokonaisuutena kuitenin aika vaisu esitys näiltä veikoilta.


Spiritual Beggarsia on tullut jonkin verran kuunneltua levyltä, mutta livenä ensi kertaa todistettuna orkesteri nosti kyllä huimasti osakkeitaan. Varsinkin upea ääninen vokalisti Apollo erottui keikalla todella edukseen, ja bändin groovaava retrorock soikin oikein piristävästi kesken metallisen jyystön. 


Viimein oli kuitenkin aika sille pääasialliselle syylle, jonka takia Kuusisaareen tuli ensi kädessä lähdettyä. Thyrane teki viimein jäähyväiskeikkansa, joka silloin vuosikymmen sitten jäi tekemättä, ja voi olla ettei kyseessä ollut edes jäähyväiset, jos bändin pääjehun Blastmorin tokaisuun keikan loppuun otetaan kiinni. "Ties vaikka vielä nähtäisiin, ei tässä mitään ole luvattu". Thyranen keikka oli kyllä kaikkenensa todella upea; soundit olivat korvia hivelevän hyvät, bändin yhteissoitto täyttä timanttia ja Blastmorin ulosanti enemmän kuin kohdillaan. 


Keikan aikana kuultiin niin ensimmäistä demoa, kuin sitä seuranneiden levyjenkin materiaalia suhteellisen hyvällä kattauksella, tietenkin kahden ensimmäisen täyspitkän muodostaessa keikan päasiallisen rungon. 80 minuuttia kului kuin siivillä, eikä ympäriltä kuulunut kuin pelkkää kehua ja ihmetystä bändin huikeasta nyky-kunnosta. Thyranen todistaminen oli todellakin sen tuhannen ajetun kilometrin arvoista, iso kiitos järjestäjälle organisatiolle tästä kiinnityksestä.


maanantai 4. heinäkuuta 2016

Tuska Open Air Metal Festival 2016

Sunnuntai 3.7.2016

Tuska sunnuntai valkeni sateisena, mutta onneksi päivän kattaus oli yksi festarin historian heikoimmista, joten oli oivaa saapua paikalle vasta Katatonian aloittaessa keikkaansa.



En nyt ole mikään bändin suuri fani, ja kun tiedossa oli, ettei keikalla paljoa vanhaa materiaalia soitella, ei odotukset laiskaan sunnuntaihin kummemmat olleet. Bändin soitto toimi kuitenkin mainiosti rentouttaen jos selvinnyttä mieltä raskaan festariviikonlopun jälkeen. Varsinkin uusimman levynsä vauhdikkaampi Serein istui mukavasti muuten aika rauhallisen soitantansa väliin. Tottakai keikan aloittanut July kuten samalta levyltä (The Great Cold Distance) pomittu hitti My Twinin toimivat mainiosi ja herättivät korvat kohti odotetua Children of Bodomin keikkaa.


Bodomi on toki tullut nähtyä jo usein, mutta hyvin se tälläkin kertaa Tuskassa toimi. Pieni pettymys toki oli se, että uusin levynsä oli edustettuna vain kahden biisin verran, nimibiisinsä I Worship Chaos ja Morriganin osalta. Muuten keikan alun settilista noudatti tuttuja latuja Hate Me:n, Follow the Reaperin ja In Your Facen johdolla. Lake Bodomia oli pyritty hieman piristämään Netta Skogin haitaroinnilla, mutta kaunista ulkonäköä lukuunottamatta vaikutus ei ollut kummoinen. Lopuksi oli säästetty joukkolauluyllätys kolmen cover biisin voimin, mutta mieluummin tällaisen hauskuuttelun sijasta olisin kuunnellut esim. uusimman levynsä materiaalia. Bodom päätti kuitenkin tämän vuoden festarin onnistuneesti, joten tästämoli hyvä kalppia kotiin odottelemaan ensi vuotta.


sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Tuska Open Air Metal Festival 2016

Lauantai 2.7.2016

Lauantai alkoi helteisesti Primordialin soidessa. Bändin musiikki on kyllä mainiota, mutta helteinen keli ja lavalle paistanut aurinko vesitti kyllä hieman tunnelmaa, silti musaansa oli kiva fiilistellä kylmän Garagen kera. Tämä bändi pitäisi kyllä joskus nähdä klubilla, mutta kelpasi näinkin.



Tsjuder toi mukavasti kontrastia päivän muuhun tarjontaan, ja bändi tarjoilema musta messu pääsi kyllä oikeuksiinsa teltan hämyssä. Tsjuderin suosikkilevyltäni Desert Northern Helliltä tuli ainaki kuulokuvieni mukaan pari kipaletta ja koko settinsä toimi kyllä mainiosti, joten hyvä signaus tämäkin.



Omnium Gatherum on tullut livenä todistettua useasti, eikä bändi tälläkään kertaa pettänyt, vaan tarjoili alle tunnin mittaisessa slotissaan oivasti maukasta melodeathiaan, ja oli ainoa viikonlopun keikoista jonka olisi toivonut jatkuvan pidempäänkin.



Ennen oman Tuska lauantain pääesiintyjääni soittanut Thunderstone oli kyllä tosi vaisu ilmestys, ja vaikka koko keikan seurailikin, ei se vaan tällä kertaa lähtenyt. Viimein oli aika Anthraxille, joka toki on useasti jo tullut nähtyä, mutta aina sitä viihtyy niin mainiosti bändin klassikoiden tahdissa, että hymy korvissa sai keikalta jälleen poistua. Luonnollisesti bändi soitti myös uudempaa materiaalia, mutta niin vaisu oli kyllä uusimmalta tullut Evil Twin, että olisi saanut jäädä tulematta. Got the Time, Caught in a Mosh, Madhouse sekä varsinkin maagisen hyvä Indians kuitenkin pelastivat illan, ja Testamentin kanssa Anthrax on kyllä niitä bändejä, jotka on aina hauska todistaa livenä.




Iloisten jenkkien jälkeen Tuska olisikin tarjonnut vain kesyä suomirockia (Stamina), jonka perään vielä vaisua ruotsalaista poppia (Ghost), joten oli hyvä aika siityä jännittämään Em-futista (Saksa voittaa näköjään aina, nyt jopa Talian) kuivempiin olosuhteisiin. Tuska lauantai myi kuitenkin itsensä loppuun varmasti paljolti Grammy voittaja Ghostin avula, joten organisaatio oli onnistunut bändi valikoimissa oikein mainiosti, kerrankin kaikille jotain toimi näin hyvin.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Tuska Open Air Metal Festival 2016

Perjantai 1.7.2016

Oli taas aika vuotuisen Tuskan, ja helteinen keli palasi hellimään metallikansaa sateisen viikon jälkeen. Otetaan heti alkuun kiinni lähi -Tuskan parhaaseen uudistukseen, kakkoslavan iso teltta, sekä lavan lähelle jatkettu anniskelualue tarjosi juuri sitä, mitä me täysi-ikäiset festarikäviät ollaan vuosia toivottu. Nyt kakkoslavan bändien esiintymisestä pystyi nauttimaan leppoisasti olut kädessä, iso käsi sinne organisaatiolle tästä.

Perjantai alkoi kaukaa Swallow the Sunia kuunnellen, ei oikein bändin rauhallinen taonta aurinkoiseen päivään kummoisesti istunut, joten kunnolla päivä starttasikin iloisen power metallin ja Cain's Offeringin parissa. Orkesteri heitti osaavan ja ammattitaitoisen keikan, joka oli kaikilta osiltaan ihan ok, mutta ei sen enempää,


Lordia ei ole tullut nähtyäkään vuosiin, joten pitihän tuo vanhan kotikaupingin sankari todistaa, ja laadukkaan keikan monine pyroineen sekä erikoisvälineineen Herra Lordi tarjosikin. Keikka lähti käyntiin orkesterin neljänneksi parhaalla kappaleella, Bringing Back the Balls to Rock:lla oikein mainiosti, ja kun loppuun oli säästetty ne kovimmat ja parhaimmat kipaleet ensihitin Would You Love a Monster Manin johdolla, taittui tunti mukavasti orkesterin rockista nauttien.


Testament on tuttu ja aina toimiva näky Tuskassa, eikä Chuck Billyn johtama orkesteri fanejaan tälläkään kertaa pettänyt, vaan settilistassa oli niin tutut klassikot Into the Pitin johdolla, kuin uudemmat veisutkin mm. Rise Up:n tarjotessa mukavaa mesoamista. Bändi taisi olla myös perjantain henkinen pääesiintyjä, sillä katsojia oli huomattavasti illan päättänyttä Avantasiaa enemmän. Testament on yksi niistä orkestereista, joita voin katsella niin useasti kuin vain vastaan tulevat, Alex Skolnickin uskomattoman taidokas kitarointi yhdistettynä Chuck Billyn letkeään ja rentoon johtamiseen on vain aina niin mukavaa seurattavaa.


Beast in Blackia odotin innolla, mutta en kestänyt bändin vokalistin nasaalia ja ohutta ääntä paria kipaletta enempää, joten oli aika illan päättävälle Avantasialle.


Avantasia nyt ei levyillään ole itselleni paljoa tarjonnut, mutta kun lavalla oli tulossa lapsuuden idoli Michael Kiske, sekä loistava ääninen Jorn Lande, oli keikalle suuret odotukset eikä Tobias Sammetin johtama ryhmä odotuksiani pettänyt. Varsinkin Kisken näkeminen ensi kertaa vuosikymmenten kuuntelun jälkeen oli todelliset kylmät väreet tuoma kokemus, ja jumalaisen mahtavastihan mies laulutonttinsa livenäkin hoiteli. Lande ei myöskään pettänyt, vaikken miehen Ozzy Osbourne tyyppisestä lavaliikennihdästä pitänytkään. Toki myös muu laulajakatras Bob Catleyn johdolla tarjosi korvakarkkia koko kahdelle tunnille, joten keikan loputtua kaikkien laulajien kanssa vedettyyn Sign of the Crossiin, pystyi Tuskasta poistumaan hymyillen odottaan seuraavaa päivää,



perjantai 12. helmikuuta 2016

Vuoden parhaat julkaisut 2015 - TOP10


Levyvuosi 2015 käynnistyi hitaasti laadukkaiden julkaisuiden osalta, mutta loppujen lopuksi se tarjosikin mainion määrän julkaisuita, joista 10 parasta on esillä tarkemmin alla. Näiden lisäksi myös Serious Black ja Paradise Lost julkaisivat mainiot levyt, eikä Swallow the Sunin tripla-albumikaan hullumpi ollut. Nightwishin uusinta kuuntelee mielellään, Cradle of Filth palasi perustasolleen tehden hyvän lätyn ja Symphony X:n Underworld soi komeasti. Pettymyksiäkin mukaan mahtui, kuten mahtavan debyytin jälkeen sukeltanut Civil War, Helloweenin vain muutaman avausbiisin kantanut uutukainen, Kamelotin laiskanpulskea Haven, Napalm Deathin vaisuhko Apex Predator sekä WASP:n Golgotha.


Avatarium - The Girl with the Raven Mask

Pari vuotta sitten julkaistu Avatariumin debyytti oli aivan loistvaa levy ja varsinkin tunneltmaltaan ainutlaatuisen koukuttava, ja jopa maaginen. Bändin toiselta levyltä en uskaltanut odottaa samaa, joten lähdinkin kuuntelemaan sitä ilman mitään ennakko-odotuksia, no ainakaan sen suurempia. The Gril with the Raven Mask jatkaa kuitenkin suureksi ilokseni debyytin tasolla joka osa-alueellaan, ollen helposti vuoden parhaita levyjä. Tuotos on siitä harvinainen bändin debyytin tavoin, että vaikka sen pistäisi soimaan taustalle, niin orkesterin musiikki vain pysäyttää kuuntelemaan antinsa ääreen. Candlemassin historia soi toki vahvasti taustalla, mutta kyllä bändin tunnelmallinen metalli on löytänyt oman tunnistettavan soundinsa ja ei vähiten upean laulajansa, Jennie-Ann Smithin ansiosta. Tuotos ei sisällä ainuttakaan heikkoa vetoa, vaan on kiitettävän vahva kokonaisuus, josta nimibiisi ja Run Killer Run erottuvat kirkkaimpina helminä.



Backyard Babies - Four by four

En uskonut enää yhden rockin suosikkiyhtyeistäni palaavan levytyskantaan vuonna 2008 julkaistun edellisen levynsä jälkeen, laulaja Nicke Borgin keskittyessä soolo-uraansa, ja Dregenin soitellessa Michael Monroen bändissä. Onneksi ruotsin pojat päättivät kuitenkin jatkaa orkesterin kanssa ja tekivät vahvan paluulevynsä Four by Fourin. Sinkkuna julkaistu western -henkinen Th1rt3en or nothing ei ole levyn parasta antia, vaikka onkin hyvä rock n' roll veisu. Esimerkiksi mid -tempoiset Bloody Tears sekä Mirros (Shall be Broken) ansaitsevat nostonsa, kuten myös nopeammin rullaava Wasted Years. Vokalisti Borgin antia on edelleen ilo kuunnella, miehen raspi vaan on omaan makuuni yksi rock -maailman parhaita eikä Dregenin sooloista todellakaan puutu melodiaa tai särmää, vaan mies kurittaa keppiään tutun laadukkaasti. Tyylilleen uskollinen Backyard Babies tuo antiinsa myös roimasti uutta, kuten jo mainitun sinkkubiisin western -vaikutteet, tai Wallsin mahtavan läskibassottelun, joten sopivasti vanhaa ja uutta antava Four by Four ansaitsee nostonsa vuoden levyjen joukkoon.



Blind Guardian - Beyond the Red Mirror

Monien fanien mielipiteitä jakava Beyond the Red Mirror on helposti omissa korvissani yksi vuoden parhaista julkaisuista sekä laadukasta jatkoa bändin levytysuralla. Olenkin toki enemmän bäindin uudemman materiaalin fani, kuin sen vanhimpien klassikoiden, joten ehkä myös siksi uutukainen iskee makuhermooni mainiosti. Ei levytys kuitenkaan mikään täyden kympin tekele ole, ja yksi pääsyistä tässä on soundien merkittävä epätasaisuus. Sinfoniset osuudet peittävät tullessaan allensa koko bändin ja soivat paikoin kuin erotettuina itse musisoinnista, joten levyn miksauksen ja masteroinnin voi sanoa olevan vähintäänkin epäonnistunut. Onneksi kappalemateriaali taasen ei ole, joten soi levyltä sitten sen aloittava monipuolinen The Ninth Wave, melodinen herkkupala The Throne tai jostain syystä bonukseksi jätetty mainio Distant Memories, viihtyy niiden parissa mainiosti. Edellä mainitun kun olisi vaihtanut oksettavan kertsin omaavaan Sacred Mindiin, ja jos soundit olisi saatu osumaan paremmin yhteen, olisi käsissä täyden kympien tekele, joka mainittuine puutteinen tippuu kuitenkin kiitettävään kategoriaan.



Children of Bodom - I Worship Chaos

Bodomin uutukaisen voisi helposti tuomita huonoksi levyksi, jos sitä kuuntelee vain taustalla. Bändin johtajan Laihon nykyisin viljelevät pienet nerokkaat kitaralickit jäävät silloin herkästi huomaamatta ja nopeat kipaleet vilahtavat ohitse. I Worship Chaos on kuitenkin omissa kirjoissani yksi bändin parhaita levyjä uudesta tuotannosta sen klassisen kolmikon, siis debyytistä Follow the Reaperiin, jälkeen. I Worship Chaos avautui itselleni kuitenkin hitaasti ja ensin siitä ponnahti esiin mahtava mid-tempoinen Prayer for the Afflicted, jonka kitaramelodioiden kuuntelu on täyttä kultaa korville. All for Nothingin soolo-ilottelu Wirmanin kanssa petraa vielä tästäkin, ja ei voi kuin edelleen ihailla Laihon kykyä taikoa melodioita skitastaan. Nopeammista ralleista hyvin nykyiseen maailmanmenoon lyriikoiltaan istuva Suicide Bomber taas on levyn kivakamman osaston parasta antia. Ennen edellä mainittua tuleva Hold Your Tongue taas on se albumin tyypillisen Bodom raita, mutta ei sekään huonoksi yhteishuutolauluineen taivu, vaikka edustaakin levyn huonompaa, mutta siltikin mainiota osaa. Mitä enemmän olen orkesterin uutukaisen kanssa viihtynyt, sitä paremmaksi se on kasvanut, joten julkaisun paikka vuoden parhaiden joukossa on enemmän kuin ansaittu.



The Crown - Death is Not Dead

The Crownin paluulevy Doomsday King oli ihan kelpo julkaisu, mutta uutukaisensa onneksi parantaa siitä huimasti. Yksi iso palanen on tietenkin Johan Lindstrandin palaaminen mikin ääreen, miehen ollessa kuitenkin helposti se bändin paras räyhääjä. Levyn tuotanto on myös parempi kuin edellisen mutta toki edelleen sen nykyisen "loudness warin" vaivaama. Tietenkin se tärkein osa on biisimateriaali, joka on kauttaaltaan hyvää laatua. Ei käsissä tietenkään ole mikään uusi Deathrace King tai Crowned in Terror, mutta eihän sen tarvitse ollakaan, kun ne levyt on jo tehty. Uutukaisella on kuitenkin samaa henkeä kuin mainituilla, kuten riffien maittavaa hyökkäävyyttä ja iskeviä melodioita, Lindstrandin käskevyyttä unohtamatta. Erikoinen, ja no rehellisesti sanottuna surkea valinta on ollut laittaa Paradise Lostin coveri Eternal albumin neljänneksi raidaksi, jossa se rikkoo pahasti levyn tunnelman. Onneksi digiaikana tuon voi omassa playerissään siirtää oikealle paikalleen albumin loppuun ja nauttia sen sijaan esimerkiksi Iblis Lanen, Speed Killsin sekä Horrid Waysin maittavasta annista. Death is Not Dead on vahva kokonaisuus, josta löytyy ne timanttiset hetkensäkin, joten tervetuloa vain takaisin The Crown!



Imperial State Electric - Honk Machine

The Hellacoptersin ilmoitettua lopettamisestaan ei onneksi kauaa tarvinnut odottaa Nicke Andersonin aktivoitumista uuden bändin keulille Imperial State Electricin julkaitstua debyyttinsä 2010. Neljänteen levyynsä päässyt orkesteri on aiemmilla julkaissuillaan tarjoillut tasaisen hyvää rockia, eikä uutukainen näistä suuremmin eroa. Andersonin kuulakka lauluääni yhdistettyinä pop -kertseihin, ryyditettynä vielä maukkailla kitarasooloilla ja -melodioila on vain niin toimiva kombinaatio, ettei levyn parissa voi kuin nauttia. Soi levyltä sitten rivakka Guard Down tai leppoisa Walk on By, ei kappaleiden laatu tipahda kertaakaan. Toki levyn olisi suonut ilmestyvän jo kesällä, sillä orkesterin musiikkia parempaa taustamusiikkia en auringonpaisteen taustalle kyllä osaa sanoa mutta kyllä musiikkinsa hymyn tuo huulille kesken syksyisen sateenkin. Imperial State Electric on onnistunut luomaan täysin oman soundinsa, jossa nyky-musiikin vaikutteet soivat saumattomasti yhdessä 60- ja 70 -luvun rockin kanssa, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun retro, kuten useimmat nykyaikana epätoivoisesti samaa henkeä hakevat yhtyeet. Honk Machine kuuluu jokaisen rockista diggaavan levyhyllyyn, ja on enemmän kuin paikkansa ansainnut vuoden 2015 parhaiden levyjen listalla.



Iron Maiden - The Book of Souls

Harvoin on enää sellaista tunnetta, että mahassa kihelmöi jännityksestä, kun uuden levyn hakee kaupasta ja pistää sen ensi kertaa soimaan. Iron Maiden kuuluu vielä niihin harvoihin, joiden julkaisua odotan ikuisena fanipoikana aina innosta puhkuen, vaikka pari kertaa Blaze Baylen aikaisen tuotannon parissa olenkin orkesterin luomaan musiikkiin saanut pettyä. Dickinsonin paluun jälkeen rautaneitsyen sävellysten laatu kääntyi onneksi jälleen kohdilleen ja nyt käsissä oleva viides julkaisu 2000 -luvun Maidenilta on jälleen rautainen osoitus vanhojen herrojen tasosta. Kahdelle CD:lle levittäytyvä The Book of Souls on tasollisesti siellä parhaiden 2000 -luvun julkaisuiden rinnalla yhdessä A Matter of Life and Deathin sekä Brave New Worldin kanssa eikä se häpeä yhtään klassisten levytystenkään rinnalla.

Vaikka levyllä onkin reilusti mittaa, ei sille ole tallentunut yhtään aiemmilta levyiltä löytyvää tyhjäkäyntiä, vaan jokaisella ratkaisulla on syynsä. Sen pisimmät biisit The Red and the Black, nimibiisi The Book of Souls sekä levyn eeppinen päätös Empire of the Clouds seisovat kaikki vahvasti omilla jaloillaan tarjoten rutosti mieluisaa kuunneltavaa sekä varsinkin viime mainutun osalta, tunnetta, läpi kestonsa. Sinkkubiisi Speed of Light on perushyvää tekemistä, mutta mieluummin kuulisin päivittäin Radio Rockilta messevän rock 'n roll palan, Death or Gloryn. Levyn paras anti onkin sitten niin timanttista, että sen tasoista korvaherkkua osaa tarjota vain tämä brittiorkesteri. Voin rehellisesti sanoa, että hymyni oli yhtä leveä kuin Dave Murraylla miehen kitaran ulahtaessa niin tutusti sooloon ajassa 3:33 loistavassa Tears of a Clownissa. Shadow of the Valleyn alussa kutitellaan kivasti Wasted Yearsin hengessä, When the River Runs Deepin taas tarjotessa levyn parhaita laulumelodioita. Bruce Dickinsonin soololevylle alunperin sävelletty If Eternity Should Fall avaa levyn komeasti, kun taas Murrayn ja Harrisin käsialaa oleva The Man of Sorrows on kuin tehty Dickinsonin soololle, onneksi kuitenkin Maiden levyltä löytyen. Levyn päättyessa 92 minuutin jälkeen Empire of the Cloudsin viimeisiin hempeisiin pianomelodioihin, on oloni onnellinen, sillä Maiden on tarjonnut juuri sitä, mitä fanipoika toivoikin. Vuoden 2015 parhaan levyn titteli menee The Book of Soulsille.



My Dying Bride - Feel the Misery

Brittäinen doom metal veteraani ei tosiaan päästä kuuntelijaansa liian helpolla. Bändin uusin ja julkaisuhistorian 12. täyspitkä alkaa vaatimattomasti kolmella yli yhdeksän minuuttisella raidalla. Jokainen näistä on kuitenkin sellaista laatua, että levyn ensimmäinen lähes puolituntinen humahtaa ohi huomaamatta. Levyn avausraita And My Father Left Forever on läpeensä puhtailla vokaaleilla sekä hienoilla viulumelodioilla ryyditetty rymistely, kun taas seuraavana tuleva To Shiver in Empty Halls on enemmän fiilistelevä kipale, sisältäen puheosuuksia mutta myös räväkkää metallia ärinän säestämänä. A Cold New Curse yhdistelee kolmikon viimeisenä edellisten osasia, ollen laadukasta ja tuttua My Dying Brideä alusta loppuun. Sanottakoon tähän väliin, että orkesteri on kyllä taikonut kokonaisuudessaan parhaan levynsä hetkeen, eikä ihan pieneen, vaan yli vuosikymmenen mittaiseen. Muutama kuuntelukerta riitti nostamaan Feel the Miseryn kirjoissani bändin julkaisuhistorian kolmanneksi heti mainion The Light at the End of the Worldin ja mahtavan Like Gods of the Sunin jälkeen. Joten ei levyn laatu lopu alun kolmikkoon, vaan sitä tarjoillaan lisää niin nimibiisin kun levyn upeasti lopettavan, ja yli 10 minuuttia kellottavan Within a Sleepinginkin toimesta. Nyt mainitsematta jääneet loput kolme rallia eivät kokonaisuutta heikommaksi keikauta, vaikkeivat yllä mainittujen tapaista vaikutusta ole vielä tehneetkään. Feel the Misery on jotenkin freesin ja energisen kuuloinen kokonaisuus, jossa tunnelmointi sekä metallisempi ote kulkevat sulavasti yhdessä. My Dying Briden levystä lienee hullua sanoa näin, mutta bändin uusin on vuoden piristävin yllätys, kaikessa raskaudeessaankin.



Revolution Saints - s/t

Löysin Journeyn tietoisesti vasta muutama vuosi sitten, ja kun silmiin osui Revolution Saintsin tekijäkaarti (Dean Castronovo , Doug Aldrich sekä Jack Blades) sekä videobiisinsä Back on My Trail oli yhtyeen tuotos otettava saman tien tarkempaan syyniin. Bändin debyytti on astetta rankempi versio Castronovon emäbändistä, sisältäen niin korvia hivelevää laulua kyseiseltä herralta kuin vain kaiken sovinnaisuuden rajoissa on mahdollista. Tuottaja / kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchio vastaa pääosin levyn laadukkaan kappalemateriaalin sävellyksestä, mutta on säveltäjäjoukossa nippu muitakin enemmän tai vähemmän nimekkäitä tekijöitä. Jos jo edellä mainittu Back on My Trail ansaitsee kehunsa, ei se silti ole levyn parasta antia. Nykyisen Journey vokalisti Arnel Pinedan kanssa nauhoitettu You're Not Alone tarjoaa vielä tästäkin laadukkaampaa menoa, jonka kanssa samaan timanttiseen nippuun voi nostaa myös mahtavan Turn Back Timen, sekä balladimaisen Way to the Sunin. No tässä vaiheessa on lienee hyvä jo lopettaa kappaleiden listaaminen, ja todeta vain yksikantaan, että Revolution Saints tarjosi alkuvuoden 2015 parhaan levytyksen, eikä sen tenho ole laantunut, vaan levy ansaitsee ehdottomasti maininnan myös koko vuoden parhaiden joukossa.



Unleash the Archers - Time Stands Still


Kanadalainen Unleash the Archers oli nimenä täysin tuntematon, ennen kuin Imperiumin messulaudalla bändin nimi tuli esille vuoden parhaita levyjä listaavassa topicissa. Videobiisi Tonight We Ride myi levyn saman tien tähän osoitteeseen, eikä bändi todellakaan ole mikään yhden hitin ihme. Bändi onnistuu takomaan vuonna 2015 power metallia sellaisella otteella, ettei hetkeen ole kuultu. Teknisesti upea levy ei ole kuitenkaan itse teknisen taituruuden esittelyä vaan se on valjastettu juuri sinne minne pitääkin, biisien orjaksi. Eikä mainittu teknisyys rajoitu vain instrumentteihin vaan ulottuu aina upeaääniseen laulajatar Brittney Slavesiin saakka, jonka ulosanti on loistavista biiseistä huolimatta orkesterin kaikki kaikessa. Erinomainen laulajahan voi nostaa hyvän biisin seuraavalla tasolle, kuten Slaves tekee mm. albumin nimibiisille. Kovaa ja korkealta laulavan Slavesin ääni on sillä tasolla, ettei sitä monesti ole levytyksillä kuultu, oli mikin varressa sitten ollut mies- tai naisvokalisti. Satunnaiset kärinävokaalit tukevat yhtyeen paikoin rankkaa soitantaa oivasti, vaikka eivät suorituksen tasolla levyn muulle annille pärjääkään. Frozen Steel, Hail of the Tide sekä jo mainittu Tonight We Ride takovat kaikki itsensä timanttikategoriaan, eikä levyn anti onneksi näihin lopahda, joten vuoden yllättäjästä ei jää epäilystä. Unleash the Archersin Time Stands Still kuuluu ehdottomasti kaikkien power sekä heavy metallista pitävien hyllyyn ja nousee heti Iron Maidenin perään vuoden 2015 toiseksi parhaaksi julkaisuksi.