maanantai 29. kesäkuuta 2015

Tuska Open Air Metal Festival 28.6.2015



Vuosi vuodelta tuntuu aina vain haastavammalta lähteä alueelle heti porttien avauduttua, ja vaikka Warmen kiinnostikin, tuli paikalle päästyä vasta orkesterin viimeisen kipaleen, Alexi Laihon laulaman Somebody's Watching Me:n aikana. Harmittava homma sinänsä, sillä bändiähän ei usein lavoilla nähdä.



Päälavan valtasi seuraavaksi Mokoma, joka vaikkakin on tuttu näky Tuskassa, tuntuisi nykyään olevan enemmän omimmillaan koko kansan festareilla. Ainakaan yleisö ei kovin innokkaasti sinänsä energisesti esiintynyttä bändiä tervehtinyt, mutta varmasti osansa oli myös sunnuntaipäivällä, jolloin suurin osa festarikansasta oli ehtinyt jo juhlia itsensä puhki. Pääasiassa uusien levyjen materiaalista koostettu keikka oli viihdyttävää katseltavaa, mutta olisihan se Vade retro, Satana tai ikihitti Takatalvi ollut kiva vielä kerran kuulla.



The Sirensin naiskauneutta sekä suvereenia osaamista olisi voinut katsella avaavaa biisikaksikkoa kauemminkin, mutta nälkä vei voiton ja oli pakko suunnistaa mainion lihapullat ja muussi annoksen perään. Olutalueelta kuultu The Gathering klassikko Strange Machines sai kyllä melkoiset kylmät väreet pintaan, joten iso käsi organisaatiolle tämän kokoonpanon lauteille tuomisesta.



Opethin keikalle ei kovia odotuksia ollut, ja ennakkoon pelkäsin, että koko keikka menee 70-luvun hippimusiikin jamitteluksi, mutta onneksi leppoisasti jälleen jutellut Mikael Äkerfeldt oli sorvannut settilistansa tällä kertaa hyvinkin metalliseksi. Viimeisimmän levynsä, Pale Communion, biisikaksikolla leppoisasti alkanut keikka muutti kurssiansa vahvasti, kun Black Water Parkilta tutun The Drapery Fallsin soinnut valtasivat Suvilahden. Hieman himmailtuaan The Devil's Orchardin parissa, vaihtoi bändi loppukeikaksi todella ilahduttavan vaihteen päälle ja keikan viimeiset parikymmentä minuuttia vietettiin mahtavien The Grand Conjurationin ja Deliverancen parissa. Jälleen yksi keikka, joka viikonlopun aikana todellakin ylitti kaikki odotukset, ja Opeth saikin nyrkki- ja tukkameren vellomaan mainiosti keikkansa lopuksi, siis mainiosti sunnuntaille.



Viimein oli aika sille koko festarin aidolle oikealle pääesiintyjälle, sekä sille viikonlopun ainoalle must see -artistille, kun Alice Cooper valtasi aurinkoisen päälavan. Ja voi pojat ja tytöt minkä shown vanha herra pistikään pystyyn. Lähes täyteen pakkautunut kenttä sai heti alkuunsa jo bileet käyntiin, kun House of Fire kajahti ilmoille, eikä Mr. Cooper antanut yleisölleen keikan alkuun turhia hengähdystaukoja, vaan heti mainitun perään ilmoille pamahti No More Mr. Nice Guy. Keikan aikana kuultiin yhteensä 23 kappaletta, joten jokaisen hitin huippukohtaa ei tässä käydä lävitse, mutta täytyy sanoa, että lukuun ottamatta lopun coverisumaa, oli keikka pelkkää timanttia alusta loppuun.



Niin, palataanpa vielä siihen coverisumaan. Täytyy ihmetellä miksi tällaisen diskografian omaava herra esittää keikalla putkeen peräti neljä coveria, niin Doorsilta, Beatlesilta, Jimi Hendrixiltä kuin vielä The Who:ltakin. Näistä ainoastaan Doorsin coveri olisi puolustanut paikkansa, muiden tilalla olisin mieluusti kuullut minkä tahansa niistä paristakymmenestä hitistä, joita herran levytyshistoriasta löytyy. Lainakappaleiden aikana yleisö ehtikin hieman rauhoittua ja ihmetellä, koska päästään taas itse asiaan, varsinkin kun kello läheni jo iltayhdeksää, jolloin Alicen keikka oli merkitty loppuvaksi.



Alice Cooper ei kuitenkaan kellosta piitannut, vaan vielä ysinkin jälkeen kajahtivat ilmoille tutut kappaleet I'm Eighteenin johdolla, Poisonin ja School's Outin seuratessa perässä. Viimeiseksi mainitun kipaleen aikana lavalle pomppasi vielä ikidynamo Michael Monroe, ja bileet olivat vielä kerran valmiit alkamaan. Pienoiset ilotulitukset ja lentävä paperisilppu lopettivat illan komeasti ja useammalla tuhannella ihmisellä olikin hymy huulillaan nautitun rock -annoksen jälkeen, joten todella iso kiitos Tuskalle tästä kiinnityksestä.



Epilogi


Tuskan 2015 järjestelyt onnistuivat jälleen mainiosti, eikä mistään voi tämän vuoden osalta kyllä valittaa, jos ei nyt siitä ikuisesta oluen hinnasta, jota sitäkin oli korjattu tiputtamalla pantti kahdesta eurosta yhteen. Anniskelualueen tarjoilu toimi pitkistäkin jonoista huolimatta nopeasti, ruokaa oli lähes joka lajia ja riittävästi, ja vaikka Food Gardenissa olikin pieni katettu alue syöjille, voisi sitä ensi vuodeksi laajentaa vielä tuplasti isommaksi ikuisen lokki-invaasion vuoksi, tai vaihtoehtoisesti palkata muutama kaveri haulikon kanssa partioimaan taivaalta tulevaa hyökkäystä vastaan. Alueelle ei oikein mihinkään syntynyt pullonkauloja, ja vaikka sunnuntaina oli selvästi eniten porukkaa, ei minkään tason ahtautta kyllä joutunut kokemaan. Muutamalla omaan makuuni paremmin osuvalla bändillä olisi Tuska 2015 ollut täyden kympin festari, mutta kyllä nytkin jäädään kiitettävän puolelle. Kiitos koko organisaatiolle, mukana olleille ystäville ja vastaan tulleille tutuille, ensi vuonna nähdään jälleen.

Tuska Open Air Metal Festival 27.6.2015



Lauantaipäivän esiintyjäkaarti oli ennakkoon viikonlopun heikoin, joten festareille tulikin lähdettyä rennoin mielin tapailemaan tuttuja, nauttimaan alueen tarjoamista virvokkeista sekä kuuntelemaan taustalla muutama orkesteria. Onnekseen päivän aikana sai parin orkesterin kanssa yllättyä iloisesti, joten oli Tuskan lauantailla sittenkin myös musiikillista annettavaa.



Einherjer soi tullessani alueelle, eikä orkesterin keski-tempoinen mustan metallin ja folkin kanssa flirttaileva musiikki oikein päiväsaikaan ulkolavalle istunut. Norjalaisia seurasikin sitten nousevan auringon maan veteraanit, Loudness. No en ole bändiä koskaan suuremmin levyltä kuullut, joten keikan alku tulikin seurattua anniskelualueen pöydässä istuskellen. Pian oli kuitenkin selvää, että kitarasankari Akira Takasakin perustamaa orkesteria oli päästävä fiilistelemään lähempää. Miehen kirkuvat soolot ja hieno kitarasoundi valtasivat koko alueen, ja oli selvää kuka on yhtyeen tähti. Tosin ei uusi-vanha laulaja Minoru Niiharan lavaolemus paljoa Takasakille hävinnyt, ja Japanin Klaus Meine hoiteli itse shown lisäksi myös laulut mainiosti läpi keikan. Bändin välitön ja viihdyttävä show kyllä tempaisi mukaansa, joten lauantaipäivä oli korkattu käyntiin mitä parhaimmissa merkeissä.



Loudnesin jälkeen olikin tarve testata Tuska Libre alue, eli vanha Puistobaari, johon ei kuuluisi täysin käsittämättömän kiinnityksen, Atomirotan suomirap. Tässä vaiheessa voikin pohtia, että kun esimerkiksi Provinssi on pudottanut nimestään sanan rock pois, viekä Tuskan uusi toimitusjohtaja Eeka Mäkynen tarkoituksella myös Tuskaa kohti koko kansan festivaalia, jossa Elastinen ja Faith No More soittavat sulassa sovussa. Toivottavasti Atomirotan ja esimerkiksi Apinan kiinnitykset olivat tehty vain säästösyistä, tai olutmyyjien toiveesta, koska en muista nähneeki koskaan Suvilahden isoa olutaluetta niin täynnä kun Atomirotan soidessa.


No se musiikin ulkopuolisista jutuista ja takaisin itse asiaan. Amorphiksen Tales of the Thousand Lakes -showta tuli odotettua mielenkiinnolla, mutta ennen bändin astumista lauteille, mietitytti millä tavalla orkesteri itse albumin soittoon suhtautuu. Pelko osoittautui turhaksi, sillä aina laulaja Tomi Joutsenesta lähtien koko bändi antoi kaikkensa läpi keikan, eikä viime vuosien tasapaksuudesta ja geneerisyydestä ollut tietoakaan. Tales.. on yksi suomalaisen metallihistorian parhaista levyistä, ja se sai vähintäänkin arvoisensa käsittelyn aurinkoisessa lauantai-illan Tuskassa. Levyn kappaleista voisi nostaa minkä tahansa illan parhaaksi, mutta ehdottomasti In the Beginning ja Into Hiding olivat parhaista parhaimmat, ja levy hujahtikin läpi ihan liian nopeaa. Amot olivat onneksi päättäneet pysyä metallisessa ilmaisussa myös Magic and Mayhemin viimeisten sointujen tauottua ja Vulgar Necrolatryn ensisointujen kajahtaessa ilmoille oli ilma jälleen täynnä nyrkkiä sekä kenttä täynnä pyörivää pittiä.



Missaamaani Bloodbathia lukuun ottamatta näin tylyä vanhakantaista deathia ei kyllä Tuskan päälavalla oltu tänä vuonna kuultu, ja voi miten hyvältä se kuulostikaan. Loppuun tuli vielä pari biisiä Elegyltä, valitettavasti Joutsenen ääni ei kyllä mitenkään taivu Better Unbornin tai My Kanteleen laulumelodioihin, joten vaikka mainittu biisikaksikko oli oiva lisä, olivat ne hieman valju lopetus sitä edeltäneelle ilotulitukselle. Kaikesta huolimatta annan ison kiitoksen Tomi Koivusaarelle ja koko yhtyeelle siitä, että Tuskassa nähtiin vielä kerran se omaperäinen ja metallinen Amorphis johon aikoinaan rakastuin, ja nyt tuo aikajakso on lienee lopullisesti haudattu komein menoin, ehdottomasti Tuskan 2015:sta paras keikka tähän mennessä.



Lauatai-illan päättäväksi bändiksi päätynyt In Flames yllätti myös iloisesti, no ainakin keikan ensimmäisen kolmen biisinsä ajan. In Flamesin viimeisimmältä metallialbumilta, Claymanilta otettu avausbiisi Only for the Weak sai saman tien koko yleisömeren pomppimaan mukana, ja yllättävän metallisella otteella jatkettiin myös vielä Everything's Gonen ja Bullet Riden osalta, josta varsinkin jälkimmäinen oli aivan loistava veto koko orkesterilta Fridenin hoitaessa keulamiehen hommat varmoilla otteillaan. Viime vuodet indie rockista inspiraationsa hakenut In Flames siirtyikin loppukeikan ajaksi uusimpien biisiensä joukkoon, joista en kyllä pysty yhtäkään nostamaan toista paremmaksi, eivätkä ne itselleni anna kyllä yhtään mitään, vaikka Friden laulunsa toki tunteellisesti tulkitsikin. In Flames oli kuitenkin livenä yllättävänkin metallinen ja sai aikaiseksi festareiden suurimman circle pitin, joten kaikkinensa keikka jäi kyllä positiivisen puolelle.

Tuska Open AIr Metal Festival 26.6.2015



Oli taas aika lähes joka kesäisen perinteen mukaisesti siirtyä kohti Tuskaa ja sen uutta kotia Suvilahtea. Viikkoja jatkunut sade ja tuuli oli hellittäyt otettaan, ja Tuskan voima puri edelleen tuoden lämpimän auringonpaisteen alueelle. Perjantain kattauksessa ei mitään must see -orkesteria ollut, mutta lähimpänä sitä oleva Ghost Brigade aukaisi kyllä oman Tuskani mainiolla keikallaan.


Olen nähnyt kyllä bändin useasti aiemmin, mutta en vielä loistavan viimeisimmän lättynsä IV - One with the Stormin julkaisun jälkeen. Yhtyeeseen liittynyt kosketinsoittaja ja elektronisen musiikin velho Joni Vanhanen toi kyllä jo levylle sen viimeisen kirsikan kakun päälle, ja miehen anti oli myös livenä mahtava palanen lisää jo muutenkin hyvän orkesterin soitantoon. Uusi levy oli tottakai pääosassa ja hyvin esimerkiksi Wretched Blues sekä varsinkin keikan päättänyt Elämä on tulta livenä potkivatkin. Hitaasti mutta varmasti Ghost Brigade on suosiotaan kasvattanut, ja nyt kakkoslavan edessä olikin jo ihan hyvän kokoinen nyrkkimeri bändiä vastaanottamassa. 

Blues Pills on mieluisa uusi tuttuvuus, jonka musiikkin tuli tutustuttua vasta muutama kuukausi sitten. En ole nykyisen retrobuumin fani, ja suurin osan aallon mukanaan tuomista bändeistä ovat kyllä olleet täysin turhia, mutta Blues Pills on sitä laadukasta yhtä prosenttia siitä laaduttomasta 99 prosentista. Erikoisesti bändi soitti parhaimman ja tunnetuimman biisinsä High Class Womanin jo keikan ensimmäisenä kappaleena, joten se tuli kuultua vain olutalueelta. No reilut puolet keikasta tuli sitten seurattua ihan lavan edestä, ja hyvin bändin soitto kyllä kulki, ja varsinkin vokalisti Elin Larssson vei kyllä esiintymisellään ja laulullaan pisteet kotiin. Keikan päättänyt Devil Man on bändin debyyttilevyn toinen helmi, joten onneksi se oli säästelty oikeaan paikkaan. Blues Pills on potentiaalinen yhtye vaikka kuinka isoihin saappaisiin, kunhan se vain saa tulevaisuudessa tehtyä useamman Devil Manin ja High Class Womanin tasoisen kappaleen. 

Ennen Exoduksen keikkaa tuli Club Stagella todistettua muutaman kappaleen verran Enforcerin livekunto, ja kyllähän huippunsa tuotteistettu joukko tonttinsa hyvin hoiteli, vaikkei orkesterin siloiteltu ja kiltti vanhan koulukunnan heavy suuremmin iskekään. Exodus taas on tullut todistettua livenä jo muutaman kerran, mutta nyt vasta näin orkesterin lauteilla ensi kertaa Steve "Zetro" Souzan johtamana, ja mainiosti orkesteri tonttinsa hoisikin. Zetro totesi keikan aikana, että huomaatteko yhden puuttuvan, ja tottahan se oli, että Gary Holt oli Slayer kiireidensä takia poissa Exoduksen livekokoonpanosta, muttei se suuremmin livenä menoa haitannut, ja cirle pitti pyörikin hyvällä energialla läpi keikan. 


Settilista nyt toki olisi voinut olla parempikin, ja varsinkin alkukeikka oli hieman vaisumpaa yhtyeen keskittyessä uudempaan ja myöskin tylsimpään tuotantoonsa. Onneksi keikan aikana kuultiin nyt tottakai muutakin, ja varsinkin Blacklist yhtenä yhtyeen suosikkikappaleistani iski tajuntaan lekan lailla. Hyvä keikka vanhalta pumpulta, ja toivottavasti levymitassakin päästään vielä joskus Tempo of the Damnedin tasolle, ja vaikka ei päästäisikään, takuuvarma festariesiintyjä Exodus kyllä on. 

Jos on Enforcer hyvin koottu tuote, on Sabaton kyllä se todella huippuunsa viritetty tuote, jonka jokainen pienikin osanen, oli se sitten pukeutuminen, lavakomiikka tai soitto, on mietitty viimeisen päälle valmiiksi. Broden osaa ottaa yleisönsä tavalla, johon harva keulamies kykenee, ja tavat on opetettu hyvin myös muille orkesterin palkkalistoilla oleville, joten jokainen bändin fani sai varmastikin odottamansa shown. Pyroja ei keikan aikana säästelty, ja en muista kuin Lacuna Coilin metallimusiikin saralta, jonka lavashown jokainen osa-alue olisi näin täydellisesti mietitty ja käsikirjoitettu valmiiksi ja vielä sangen onnistuneesti. Kolmen kruunun komediakin oli sen verran tenhoavaa, että vaikkei orkesterin musisointi sisänsä juurikaan sykähdytä, viihtyi keikalla silti mainiosti hassuttelua seuraten. Paljon porua ennen ja jälkeen aiheuttanut aikataulutus, eli Lamb of God ennen Sabatonia osoittautui kyllä oikeaksi ratkaisuksi, ja Sabaton oli ehdottomasti perjantain ansaittu pääesiintyjä, saaden yleisön hyppimään, laulamaan ja huutamaan orkesterin nimeä läpi puolitoistatuntisen keikkansa. Sabatonin sanominen 2010-luvun Manowariksi ei todellakaan ole tuulesta temmattu lausahdus, enkä näe mitään syytä miksei orkesterin hyökkäysvaunu etenisi yhtä vahvasti myös tulevaisuudessa, tai ainakin niin kauan kuin Broden jaksaa palkkasotilaitaan johtaa taistelusta toiseen. Viihdyttävä lopetus Tuskan ensimmäiselle päivälle.