maanantai 29. kesäkuuta 2015

Tuska Open Air Metal Festival 28.6.2015



Vuosi vuodelta tuntuu aina vain haastavammalta lähteä alueelle heti porttien avauduttua, ja vaikka Warmen kiinnostikin, tuli paikalle päästyä vasta orkesterin viimeisen kipaleen, Alexi Laihon laulaman Somebody's Watching Me:n aikana. Harmittava homma sinänsä, sillä bändiähän ei usein lavoilla nähdä.



Päälavan valtasi seuraavaksi Mokoma, joka vaikkakin on tuttu näky Tuskassa, tuntuisi nykyään olevan enemmän omimmillaan koko kansan festareilla. Ainakaan yleisö ei kovin innokkaasti sinänsä energisesti esiintynyttä bändiä tervehtinyt, mutta varmasti osansa oli myös sunnuntaipäivällä, jolloin suurin osa festarikansasta oli ehtinyt jo juhlia itsensä puhki. Pääasiassa uusien levyjen materiaalista koostettu keikka oli viihdyttävää katseltavaa, mutta olisihan se Vade retro, Satana tai ikihitti Takatalvi ollut kiva vielä kerran kuulla.



The Sirensin naiskauneutta sekä suvereenia osaamista olisi voinut katsella avaavaa biisikaksikkoa kauemminkin, mutta nälkä vei voiton ja oli pakko suunnistaa mainion lihapullat ja muussi annoksen perään. Olutalueelta kuultu The Gathering klassikko Strange Machines sai kyllä melkoiset kylmät väreet pintaan, joten iso käsi organisaatiolle tämän kokoonpanon lauteille tuomisesta.



Opethin keikalle ei kovia odotuksia ollut, ja ennakkoon pelkäsin, että koko keikka menee 70-luvun hippimusiikin jamitteluksi, mutta onneksi leppoisasti jälleen jutellut Mikael Äkerfeldt oli sorvannut settilistansa tällä kertaa hyvinkin metalliseksi. Viimeisimmän levynsä, Pale Communion, biisikaksikolla leppoisasti alkanut keikka muutti kurssiansa vahvasti, kun Black Water Parkilta tutun The Drapery Fallsin soinnut valtasivat Suvilahden. Hieman himmailtuaan The Devil's Orchardin parissa, vaihtoi bändi loppukeikaksi todella ilahduttavan vaihteen päälle ja keikan viimeiset parikymmentä minuuttia vietettiin mahtavien The Grand Conjurationin ja Deliverancen parissa. Jälleen yksi keikka, joka viikonlopun aikana todellakin ylitti kaikki odotukset, ja Opeth saikin nyrkki- ja tukkameren vellomaan mainiosti keikkansa lopuksi, siis mainiosti sunnuntaille.



Viimein oli aika sille koko festarin aidolle oikealle pääesiintyjälle, sekä sille viikonlopun ainoalle must see -artistille, kun Alice Cooper valtasi aurinkoisen päälavan. Ja voi pojat ja tytöt minkä shown vanha herra pistikään pystyyn. Lähes täyteen pakkautunut kenttä sai heti alkuunsa jo bileet käyntiin, kun House of Fire kajahti ilmoille, eikä Mr. Cooper antanut yleisölleen keikan alkuun turhia hengähdystaukoja, vaan heti mainitun perään ilmoille pamahti No More Mr. Nice Guy. Keikan aikana kuultiin yhteensä 23 kappaletta, joten jokaisen hitin huippukohtaa ei tässä käydä lävitse, mutta täytyy sanoa, että lukuun ottamatta lopun coverisumaa, oli keikka pelkkää timanttia alusta loppuun.



Niin, palataanpa vielä siihen coverisumaan. Täytyy ihmetellä miksi tällaisen diskografian omaava herra esittää keikalla putkeen peräti neljä coveria, niin Doorsilta, Beatlesilta, Jimi Hendrixiltä kuin vielä The Who:ltakin. Näistä ainoastaan Doorsin coveri olisi puolustanut paikkansa, muiden tilalla olisin mieluusti kuullut minkä tahansa niistä paristakymmenestä hitistä, joita herran levytyshistoriasta löytyy. Lainakappaleiden aikana yleisö ehtikin hieman rauhoittua ja ihmetellä, koska päästään taas itse asiaan, varsinkin kun kello läheni jo iltayhdeksää, jolloin Alicen keikka oli merkitty loppuvaksi.



Alice Cooper ei kuitenkaan kellosta piitannut, vaan vielä ysinkin jälkeen kajahtivat ilmoille tutut kappaleet I'm Eighteenin johdolla, Poisonin ja School's Outin seuratessa perässä. Viimeiseksi mainitun kipaleen aikana lavalle pomppasi vielä ikidynamo Michael Monroe, ja bileet olivat vielä kerran valmiit alkamaan. Pienoiset ilotulitukset ja lentävä paperisilppu lopettivat illan komeasti ja useammalla tuhannella ihmisellä olikin hymy huulillaan nautitun rock -annoksen jälkeen, joten todella iso kiitos Tuskalle tästä kiinnityksestä.



Epilogi


Tuskan 2015 järjestelyt onnistuivat jälleen mainiosti, eikä mistään voi tämän vuoden osalta kyllä valittaa, jos ei nyt siitä ikuisesta oluen hinnasta, jota sitäkin oli korjattu tiputtamalla pantti kahdesta eurosta yhteen. Anniskelualueen tarjoilu toimi pitkistäkin jonoista huolimatta nopeasti, ruokaa oli lähes joka lajia ja riittävästi, ja vaikka Food Gardenissa olikin pieni katettu alue syöjille, voisi sitä ensi vuodeksi laajentaa vielä tuplasti isommaksi ikuisen lokki-invaasion vuoksi, tai vaihtoehtoisesti palkata muutama kaveri haulikon kanssa partioimaan taivaalta tulevaa hyökkäystä vastaan. Alueelle ei oikein mihinkään syntynyt pullonkauloja, ja vaikka sunnuntaina oli selvästi eniten porukkaa, ei minkään tason ahtautta kyllä joutunut kokemaan. Muutamalla omaan makuuni paremmin osuvalla bändillä olisi Tuska 2015 ollut täyden kympin festari, mutta kyllä nytkin jäädään kiitettävän puolelle. Kiitos koko organisaatiolle, mukana olleille ystäville ja vastaan tulleille tutuille, ensi vuonna nähdään jälleen.

Tuska Open Air Metal Festival 27.6.2015



Lauantaipäivän esiintyjäkaarti oli ennakkoon viikonlopun heikoin, joten festareille tulikin lähdettyä rennoin mielin tapailemaan tuttuja, nauttimaan alueen tarjoamista virvokkeista sekä kuuntelemaan taustalla muutama orkesteria. Onnekseen päivän aikana sai parin orkesterin kanssa yllättyä iloisesti, joten oli Tuskan lauantailla sittenkin myös musiikillista annettavaa.



Einherjer soi tullessani alueelle, eikä orkesterin keski-tempoinen mustan metallin ja folkin kanssa flirttaileva musiikki oikein päiväsaikaan ulkolavalle istunut. Norjalaisia seurasikin sitten nousevan auringon maan veteraanit, Loudness. No en ole bändiä koskaan suuremmin levyltä kuullut, joten keikan alku tulikin seurattua anniskelualueen pöydässä istuskellen. Pian oli kuitenkin selvää, että kitarasankari Akira Takasakin perustamaa orkesteria oli päästävä fiilistelemään lähempää. Miehen kirkuvat soolot ja hieno kitarasoundi valtasivat koko alueen, ja oli selvää kuka on yhtyeen tähti. Tosin ei uusi-vanha laulaja Minoru Niiharan lavaolemus paljoa Takasakille hävinnyt, ja Japanin Klaus Meine hoiteli itse shown lisäksi myös laulut mainiosti läpi keikan. Bändin välitön ja viihdyttävä show kyllä tempaisi mukaansa, joten lauantaipäivä oli korkattu käyntiin mitä parhaimmissa merkeissä.



Loudnesin jälkeen olikin tarve testata Tuska Libre alue, eli vanha Puistobaari, johon ei kuuluisi täysin käsittämättömän kiinnityksen, Atomirotan suomirap. Tässä vaiheessa voikin pohtia, että kun esimerkiksi Provinssi on pudottanut nimestään sanan rock pois, viekä Tuskan uusi toimitusjohtaja Eeka Mäkynen tarkoituksella myös Tuskaa kohti koko kansan festivaalia, jossa Elastinen ja Faith No More soittavat sulassa sovussa. Toivottavasti Atomirotan ja esimerkiksi Apinan kiinnitykset olivat tehty vain säästösyistä, tai olutmyyjien toiveesta, koska en muista nähneeki koskaan Suvilahden isoa olutaluetta niin täynnä kun Atomirotan soidessa.


No se musiikin ulkopuolisista jutuista ja takaisin itse asiaan. Amorphiksen Tales of the Thousand Lakes -showta tuli odotettua mielenkiinnolla, mutta ennen bändin astumista lauteille, mietitytti millä tavalla orkesteri itse albumin soittoon suhtautuu. Pelko osoittautui turhaksi, sillä aina laulaja Tomi Joutsenesta lähtien koko bändi antoi kaikkensa läpi keikan, eikä viime vuosien tasapaksuudesta ja geneerisyydestä ollut tietoakaan. Tales.. on yksi suomalaisen metallihistorian parhaista levyistä, ja se sai vähintäänkin arvoisensa käsittelyn aurinkoisessa lauantai-illan Tuskassa. Levyn kappaleista voisi nostaa minkä tahansa illan parhaaksi, mutta ehdottomasti In the Beginning ja Into Hiding olivat parhaista parhaimmat, ja levy hujahtikin läpi ihan liian nopeaa. Amot olivat onneksi päättäneet pysyä metallisessa ilmaisussa myös Magic and Mayhemin viimeisten sointujen tauottua ja Vulgar Necrolatryn ensisointujen kajahtaessa ilmoille oli ilma jälleen täynnä nyrkkiä sekä kenttä täynnä pyörivää pittiä.



Missaamaani Bloodbathia lukuun ottamatta näin tylyä vanhakantaista deathia ei kyllä Tuskan päälavalla oltu tänä vuonna kuultu, ja voi miten hyvältä se kuulostikaan. Loppuun tuli vielä pari biisiä Elegyltä, valitettavasti Joutsenen ääni ei kyllä mitenkään taivu Better Unbornin tai My Kanteleen laulumelodioihin, joten vaikka mainittu biisikaksikko oli oiva lisä, olivat ne hieman valju lopetus sitä edeltäneelle ilotulitukselle. Kaikesta huolimatta annan ison kiitoksen Tomi Koivusaarelle ja koko yhtyeelle siitä, että Tuskassa nähtiin vielä kerran se omaperäinen ja metallinen Amorphis johon aikoinaan rakastuin, ja nyt tuo aikajakso on lienee lopullisesti haudattu komein menoin, ehdottomasti Tuskan 2015:sta paras keikka tähän mennessä.



Lauatai-illan päättäväksi bändiksi päätynyt In Flames yllätti myös iloisesti, no ainakin keikan ensimmäisen kolmen biisinsä ajan. In Flamesin viimeisimmältä metallialbumilta, Claymanilta otettu avausbiisi Only for the Weak sai saman tien koko yleisömeren pomppimaan mukana, ja yllättävän metallisella otteella jatkettiin myös vielä Everything's Gonen ja Bullet Riden osalta, josta varsinkin jälkimmäinen oli aivan loistava veto koko orkesterilta Fridenin hoitaessa keulamiehen hommat varmoilla otteillaan. Viime vuodet indie rockista inspiraationsa hakenut In Flames siirtyikin loppukeikan ajaksi uusimpien biisiensä joukkoon, joista en kyllä pysty yhtäkään nostamaan toista paremmaksi, eivätkä ne itselleni anna kyllä yhtään mitään, vaikka Friden laulunsa toki tunteellisesti tulkitsikin. In Flames oli kuitenkin livenä yllättävänkin metallinen ja sai aikaiseksi festareiden suurimman circle pitin, joten kaikkinensa keikka jäi kyllä positiivisen puolelle.

Tuska Open AIr Metal Festival 26.6.2015



Oli taas aika lähes joka kesäisen perinteen mukaisesti siirtyä kohti Tuskaa ja sen uutta kotia Suvilahtea. Viikkoja jatkunut sade ja tuuli oli hellittäyt otettaan, ja Tuskan voima puri edelleen tuoden lämpimän auringonpaisteen alueelle. Perjantain kattauksessa ei mitään must see -orkesteria ollut, mutta lähimpänä sitä oleva Ghost Brigade aukaisi kyllä oman Tuskani mainiolla keikallaan.


Olen nähnyt kyllä bändin useasti aiemmin, mutta en vielä loistavan viimeisimmän lättynsä IV - One with the Stormin julkaisun jälkeen. Yhtyeeseen liittynyt kosketinsoittaja ja elektronisen musiikin velho Joni Vanhanen toi kyllä jo levylle sen viimeisen kirsikan kakun päälle, ja miehen anti oli myös livenä mahtava palanen lisää jo muutenkin hyvän orkesterin soitantoon. Uusi levy oli tottakai pääosassa ja hyvin esimerkiksi Wretched Blues sekä varsinkin keikan päättänyt Elämä on tulta livenä potkivatkin. Hitaasti mutta varmasti Ghost Brigade on suosiotaan kasvattanut, ja nyt kakkoslavan edessä olikin jo ihan hyvän kokoinen nyrkkimeri bändiä vastaanottamassa. 

Blues Pills on mieluisa uusi tuttuvuus, jonka musiikkin tuli tutustuttua vasta muutama kuukausi sitten. En ole nykyisen retrobuumin fani, ja suurin osan aallon mukanaan tuomista bändeistä ovat kyllä olleet täysin turhia, mutta Blues Pills on sitä laadukasta yhtä prosenttia siitä laaduttomasta 99 prosentista. Erikoisesti bändi soitti parhaimman ja tunnetuimman biisinsä High Class Womanin jo keikan ensimmäisenä kappaleena, joten se tuli kuultua vain olutalueelta. No reilut puolet keikasta tuli sitten seurattua ihan lavan edestä, ja hyvin bändin soitto kyllä kulki, ja varsinkin vokalisti Elin Larssson vei kyllä esiintymisellään ja laulullaan pisteet kotiin. Keikan päättänyt Devil Man on bändin debyyttilevyn toinen helmi, joten onneksi se oli säästelty oikeaan paikkaan. Blues Pills on potentiaalinen yhtye vaikka kuinka isoihin saappaisiin, kunhan se vain saa tulevaisuudessa tehtyä useamman Devil Manin ja High Class Womanin tasoisen kappaleen. 

Ennen Exoduksen keikkaa tuli Club Stagella todistettua muutaman kappaleen verran Enforcerin livekunto, ja kyllähän huippunsa tuotteistettu joukko tonttinsa hyvin hoiteli, vaikkei orkesterin siloiteltu ja kiltti vanhan koulukunnan heavy suuremmin iskekään. Exodus taas on tullut todistettua livenä jo muutaman kerran, mutta nyt vasta näin orkesterin lauteilla ensi kertaa Steve "Zetro" Souzan johtamana, ja mainiosti orkesteri tonttinsa hoisikin. Zetro totesi keikan aikana, että huomaatteko yhden puuttuvan, ja tottahan se oli, että Gary Holt oli Slayer kiireidensä takia poissa Exoduksen livekokoonpanosta, muttei se suuremmin livenä menoa haitannut, ja cirle pitti pyörikin hyvällä energialla läpi keikan. 


Settilista nyt toki olisi voinut olla parempikin, ja varsinkin alkukeikka oli hieman vaisumpaa yhtyeen keskittyessä uudempaan ja myöskin tylsimpään tuotantoonsa. Onneksi keikan aikana kuultiin nyt tottakai muutakin, ja varsinkin Blacklist yhtenä yhtyeen suosikkikappaleistani iski tajuntaan lekan lailla. Hyvä keikka vanhalta pumpulta, ja toivottavasti levymitassakin päästään vielä joskus Tempo of the Damnedin tasolle, ja vaikka ei päästäisikään, takuuvarma festariesiintyjä Exodus kyllä on. 

Jos on Enforcer hyvin koottu tuote, on Sabaton kyllä se todella huippuunsa viritetty tuote, jonka jokainen pienikin osanen, oli se sitten pukeutuminen, lavakomiikka tai soitto, on mietitty viimeisen päälle valmiiksi. Broden osaa ottaa yleisönsä tavalla, johon harva keulamies kykenee, ja tavat on opetettu hyvin myös muille orkesterin palkkalistoilla oleville, joten jokainen bändin fani sai varmastikin odottamansa shown. Pyroja ei keikan aikana säästelty, ja en muista kuin Lacuna Coilin metallimusiikin saralta, jonka lavashown jokainen osa-alue olisi näin täydellisesti mietitty ja käsikirjoitettu valmiiksi ja vielä sangen onnistuneesti. Kolmen kruunun komediakin oli sen verran tenhoavaa, että vaikkei orkesterin musisointi sisänsä juurikaan sykähdytä, viihtyi keikalla silti mainiosti hassuttelua seuraten. Paljon porua ennen ja jälkeen aiheuttanut aikataulutus, eli Lamb of God ennen Sabatonia osoittautui kyllä oikeaksi ratkaisuksi, ja Sabaton oli ehdottomasti perjantain ansaittu pääesiintyjä, saaden yleisön hyppimään, laulamaan ja huutamaan orkesterin nimeä läpi puolitoistatuntisen keikkansa. Sabatonin sanominen 2010-luvun Manowariksi ei todellakaan ole tuulesta temmattu lausahdus, enkä näe mitään syytä miksei orkesterin hyökkäysvaunu etenisi yhtä vahvasti myös tulevaisuudessa, tai ainakin niin kauan kuin Broden jaksaa palkkasotilaitaan johtaa taistelusta toiseen. Viihdyttävä lopetus Tuskan ensimmäiselle päivälle. 


perjantai 29. toukokuuta 2015

Slash & Michael Monroe 28.5.2015 - Jäähalli

Night to remember

En osaa keksiä suomeksi yhtä hyvin kuvaavaa tekstiä torstai-illan mahtavalle rock and roll showlle kuin ylläolevan. Ja täytyy rehellisesti sanoa, etten tällä hetkellä keksisi parempaa comboa kahdesta rock -bändistä kuin illan aloittanut Michael Monroe ja pääesiintyjä Slash kera orkestereidensa.


Monroe aloitti bändinsä kanssa täsmälleen luvattuun aikaan, eli klo 20:30. Keikan aloittanut '78 potkaisi shown heti kunnolla käyntiin, ja bändi soittikin neljä biisiä putkeen ennen kuin Mike ensi kertaa yleisölle jutteli. Harmittaa kyllä, ettei Monroen bändiä tullut nähtyä Dregenin siinä vielä ollessa, mutta hyvin ruotsalaista paikkaamaan pestattu Rick Jones hommastaan selviytyi, vaikkei toki olekaan samanlainen rock-kukko kun mainittu Dregen. Monroen bändi soitti todella tiukasti ja tulihan lavalle Slashin rytmirynmästäkin kitaristi ja basisti soittamaan Hanoi Rockisn Malibu Beachia ja Oriental Beatia. Ballad of the Lower East Side oli odotettu hitti myös lavalla ja niin loistava Hammersmith Palais kuin keikan päättänyt Dead, Jail or Rock N' Rollkin olivat todella armottovan kovaa osuvia rockpaloja. No koskapa Mikelta olisi heikkoa keikkaa nähtykään, harmi ettei yli puolet illan yleisöstä ollut vaivautunut Miken showta katsomaan, teidän häpeänne.



Slashin ja Myles Kennedy & The Conspiratorsin keikka pärähti taas käyntiin jo etuajassa, joten saavuin kentälle You're A Lien ollessa jo puolivälissään. Harmittavasti sitä joutui jäämään hieman toivottua kauemmas myös lavalta, kerrankin olisi siis kannattanut olla ajoissa paikkaa varaamassa. Slash ei paljoa säästellyt, vaan jo heti keikan toisena biisinä ilmoille rävähti Guns N' Rosesin loistava Nightrain. Yleisö oli siis heti otettu haltuun, eikä silinteripäinen mestari päästänyt kuulijaan otteestaan koko kaksituntisen shown aikana kertaakaan. Muutaman loistavasti toimineen Slashin oman bändin biisien jälkeen tuli keikan kovin biisikaksikko. Yhtä Gunnareiden suosikkiraitaani Mr Browstonea seurasi heti perään lähes yhtä mahtava You Could Be Mine, ja yleisö oli ainakin kentällä melkoisen palasina, voiko paremmin kahta biisiä peräikkäin edes naittaa.


Yleisölle ei armoa annettu, vaan heti edellä mainitun perään lavan valtasi superdynamo ja odotettu vierailija, Michael Monroe. Doctor Alibi lähti komeasti, ja sitä seurannut, alunperin levyllä Iggy Popin laulama, We're All Gonna Die velä äskeistäkin paremmin. Liekö koskaan elämäni aikana reilu vartti kulunut noin fiiliksissä, ei ainakaan muutamaan vuoteen, se on varmaa. Seurannut biisikaksikko Beneath the Savage Sun ja The Dissident ei kuulunut keikan parhaaseen osaan, ja Slashin diskografiasta olisi kyllä sen paikalle löytynyt useampikin parempi kipale, mutta kelpasihan nämäkin.



Rocket Queenista lähtien loppukeikka olikin taas yhtä ilotulista, jonka tosin rauhoitti kappaleen keskellä kuultu reilu 10 minuuttinen soolospotti. Slashia 80-luvun lopusta fanittaneelle hetki oli kyllä hieno, vaikkei tuttua Kummisetä -teemaa tällä erää kuultukaan. Uusimman levyn yksi parhaista raidoista Bent to Fly oli oikeutetusti setin loppupuolella, sitä seurannut World on Fire vaan paransi vielä tästäkin mutta viimeistään Slashin viime vuosien yksi ehdottomista hiteistä, Anastasia korjasi potin lopullisesti. Aivan turha väittää, että Slash olisi vain Gunnareiden hittien varassa, kyllä sieltä soololevyjen materiaalistakin löytyy myös todella kovaa tavaraa. Sweet Child O' Mine nyt oli tietenkin jumalaista kuunneltavaa, vaikka biisi olikin ainoita, joissa Myles ei yltänyt ihan kaikkiin nuotteihin, tai sitten ei halunnut.

Niin, Myles Kennedy, miestä on tullut monesti pidettyä Slashin bändin heikoimpana osana, mutta kyllä mies livenä osoitti olevansa täysin pätevä vokaliti bändin keulille. Ei maailmassa kuitenkaan liian montaa rock -laulajaa ole, jolla vastaava kaliberi löytyy niin ala- kuin ylärekisteristäkin. Eihän Myles showmiehenä mikään Axl tai Mike Monroe ole, mutta toisaalta eipä kyllä ole moni muukaan laulaja, joten näinkin uniikkeihin tyyppeihin vertaaminen on eilisen illan jälkeen aika turhaa. Myles veti omalla varmalla tyylillään, mutta näki myös selvästi, että muutamia stadionrock elkeitä oli mukaan Slashin keulilla uinut.


Velvet Revolverin Slither oli mukava yllätys, en ollut tosiaan perinteisesti settiistaa ennen keikkaa lukenut, joten mainiosti tämä ralli keikan loppuun kyllä sopi. Lyhyen tauon jälkeen bändi palasi vielä vetämään odotetusti Paradise Cityn, mutta olin jo niin kylläinen illan herkuista, että ilman tuotakin keikka olisi ollut jo täyden kympin arvoinen. Slash ja Mike tarjosivat keikkaillan, jollaista on harvoin päässyt todistamaan, ja edelllä mainitun keikka oli kyllä yksi parhaista koko elämäni aikana. Paljon tietysti menee myös sen piikkiin, että Slash nyt vaan on minulle se kaikkien aikojen rock kitaristi, mutta ei miehen tähdestä oli kyllä vuosien aikana tippunut sakaraakaan, vaan ukko oli edelleen kitaroidensa kanssa aivan kurko. Kiitos Slash, ja jos mies vielä orkesterinsa kanssa Suomeen rantautuu, lupaan kyllä paikalle vaivaitua. 


lauantai 9. toukokuuta 2015

myGrain - Nosturi 8.5.2015

Jäähyväisten aika



Muutaman sattuman kautta tutustuin myGRAIN:in musiikkin sekä orkesterin tyyppeihin jo bändin demoaikoina, ja orkesterin uraa on tullut siitä saakka tiivisti seurattua sekä musiikkiansa fanitettua. Vuoden alussa saatiin uutisia, että yhtye oli aloittanut uuden levyn tekemisen, joten muutamaa kuukautta myöhemmin tullut tieto koko toiminnan lopettamisesta oli todellinen pommi. Onneksi myGRAIN päätti kuitenkin saattaa tarinansa päätökseen vielä muutaman keikan kautta, josta viimeinen koettiin Nosturissa.




Täytyy sanoa, että yhtye lopetti huipulta, sillä bändin soitto oli aivan jumalaisessa tikissä, vokalisti Tommyn kuulostaessa paremmalta kuin koskaan. Sanon tämän suhteellisen vahvalla kokemuspohjalla, sillä olen nähnyt orkesterin lavalla vuosien saatossa reilusti toistakymmentä kertaa. 




Keikan aikana kuultiin materiaalia laajasti koko uran varrelta, ja kyllä illan kovin hetki oli se, kun vanha alkuperäinen line-up vetäisi Downfallin. Kyseinen kipale oli juurikin se, jonka kautta alunperin orkesterista innostuin. Varsinkin taiteilijanimen Matthew omaavan alkuperäisen kitaristin näkeminen vielä kerran metallimusiikin saralla ja myGRAIN:n kanssa lavalla oli huikeata, unohtamatta tietenkään bändin aitoa rastapäätä Resistoria, joka kävi stagella kahteen otteeseen yhteensä kuuden kappaleen verran. 


Ennen encorea kuultu orkesterin paras kipale Darkbound olisi kyllä summannut bändin uran ja koko illan mainiosti mutta kyllä encore paikkansa puolusti. Neljä levyä ja 11 vuotta kestänyt ura päätettiin pari - kolmesataapäisen yleisön edessä Final Frontierin viimeiseen säveliin ja hurraavan massan eteen käveli tunteikas yhtye, joista varsinkin rumpali Dj Locomotiven reaktio kertoi kaiken illan merkityksestä yhtyeelle. Kiitokset orkesterille hienosta lopetuksesta sekä mainioista levyistä, ja toivotaan, että myGRAIN:n tuhkasta nousee Suomen metallikartalle joku uusi tekijä, sillä yhtyeen poistuminen jättää kartalle kyllä ison tyhjän aukon. 


tiistai 20. tammikuuta 2015

Vuoden 2014 top 10

Aborted - The Necrotic Manifesto

Belgialainen deathia ja grindiä yhdistelevä Aborted on kuulunut suosikkeihini loistavalta The Archaic Abattoirilta (2005) saakka. Pari viime levyä eivät olleet ihan niin kovia kuin vielä vuonna 2007 julkaistu edellä mainitun seuraaja Slaughter & Apparatus, joka mahtui helposti kyseisen vuoden kymmenen parhaan julkaisun joukkoon. Uusimmallaan bändi palaa aika mukavasti sekä laadussa että tutuilla elokuvista napatuilla puhepätkillään edellä kehuttujen levyjen aikaan.

Intron jälkeen käyntiin räjähtävä The Extirpation Agenda napsauttaa heti alkuun luulot pois, nykyisellä rumpalilla Ken Bedenellä pitää mukavasti kiirettä ja mies hoitaa tonttinsa levyllä upeasti. Jäsenten vaihtuessa pääjehu Sven de Caluwe on pitänyt johdon tiukasti näpeissään, ja miehen ääni käskee ja toimii jälleen tutusti läpi levyn. Rähjäämisen välissä kuullaan välillä kauniinkin kuulaita kitarasooloja, kuten timanttisessa The Davidian Deceitissä. Seuraava ralli Coffin upon Coffin jatkaa samaa laatua, tuoden paikoin mukavasti mieleen vanhemman Carcassin, joka bändin yhteydessä usein mainitaankin. The Archaic Abattoirilta löytyvän The Inertian kaltaista instant death metal hittiä ei levyltä löydy, mutta laatu pysyy hyvänä läpi 14 biisin ja reilun 42 minuutin ajan. Vaikkei levyllä juuri armoa anneta, eivät kappaleet ole missään vaiheessa liikaa toistensa kopioita, joka usein tämän suunnan levyjä vaivaa. Hienoa, että vielä kahdeksannella levylläänkin pystyy Sven joukkoineen näin kiitettävään lopputulokseen ja nostaa bändinsä levytyksen jälleen vuoden parhaimpien joukkoon.

Arch Enemy - War Eternal

Vuonna 2007 tullut Rise of the Tyrant oli julkaisuvuotensa parhaita tekeleitä, mutta sen seuraaja Khaos Legions ei kiitettävällä tasolle enää noussut ja levyltä uupui se kuuluisa "jokin". Bändi kaipasi selvästi muutosta, ja se tulikin aika yllättäin kun vanha vokalisti Angela Gossow jätti joukot ja tilalle tuli jonkin tason teini-idoli ja Music Televisionistakin tuttu Alissa White-Gluz. Neidin edellinen kolmen dollarin väkinäinen core -pumppu The Agonist ei juuri positiivisia tunteita herättänyt, joten yllätys olikin mieleinen, kun neiti paljastui kauniin ulkonäkönsä lisäksi vielä päteväksi keuhkoajaksi, jolta irtoaa niin korkeammat kuin matalammatkin örinät kiitettävästi.

Monesti tulee hyvänkin levyn osalta vaadittua vielä niitä tason kiitettäväksi nostavia helmiä, ja War Eternalin nimikappale on juuri sellainen. Sopivan rockaava kipale, jonka kertosäe on Bon Jovia mutta itse kappale mainiota rähinää. Eikä kipale jää ainoaksi, vaan myös videobiisi You Will Know My Name astuu samaan kategoriaan, miten mahtava kitaramelodia biisin onkaan Amotin käsistä jälleen löytynyt. Levy on kauttaaltaan soolokitaristien märkää unelmaa, joten tilutusta inhoavien kannattaa levyä vältellä, niistä nauttiville teos taas on pakkohankinta. Vaikka levyn 13 kappaletta kellottaakin yli maagisen kolme varttia, ei albumin parissa koe missään vaiheessa turtumista, eikä taso laske erinomaisen ja hyvän väliltä missään vaiheessa. Helposti vuoden 2014 kärkijulkaisuja, ja Nevermoresta tutun Jeff Loomisin vasta liityttyä yhtyeeseen, voi luvassa olla tulevaisuudessa vieläkin kovempaa materiaalia.

Elvenking - The Pagan Manifesto

Italialainen Elvenking on näköjään ehtinyt jo kahdeksanteen täyspitkäänsä. Parisen vuotta sitten yksi kaveri tätä bändiä jo kehaisi, ja otinkin edellisen täyspitkänsä Eran (2012) kuunteluun, mutta levy ei kyllä millään tasolla iskenyt ja niputin orkesterin sinne harmaaseen keskikastiin. No yhtyeen uusin sai jälleen niin paljon kehuja tuttavapiirissä ja internetin keskustelupalstoilla, että lätty piti pistää Spotifystä soimaan. Jo parin kuuntelun jälkeen oli selvää, että The Pagan Manifesto on ostettava hyllyyn, sillä se on läpeensä iskevää, monipuolista ja taidokasta power metallia todella toimivilla folk -mausteilla höystettynä.

Intro The Manifeston jälkeen käynnistyvä lähes 13 minuuttinen King of the Elves ottaa heti luulot pois ja karkottaa satunnaiskuuntelijan levyn parista aika herkästi. Kappaleen lajikirjo ulottuu aina hempeästä folkista Cradle of Filthin tyylisiin rakenteisiin edeten sieltä maailmaa syleilevään kertosäkeeseensä. Vokalisti Damnagoras taikoo kurkustaan perinteisten toimivien vokaaliensa lisäksi myös ärinää, kuiskailua ja suhinaa, joskaan miehen taidot eivät aggressiivisempien laulujen osalta ole mustan metallin kärkiärisiöiden tasolla. Lisäksi levyltä on mainittava kiitettävän koukuttava The Solitaire, mahtavan kertosäkeen omaava Granier's Funeral Pyre sekä lähimpänä perinteistä power metal hittiä kohkaava Twilight of Magic. The Pagan Manifesto on kokonaisuutena kiitettävä levy, jonka jo edellä mainitut parhaat palat yltävät erinomaiselle tasolle, toivottavasti Tuska organisaatiossa ollaan hereillä, ja bändi saataisiin Suomeen keikalle.

Falconer - Black Moon Rising

Falconerin perustajan Stefan Weinerhallin levytysuraa olen seurannut jo 1998 julkaistun Mithotynin King of Distant Forestin ajoista saakka. Teini-iässä Mithotynin julkaisu oli yksi ensimmäisistä black metalliin kallellaan olevista levyistä johon tykästyin. Äkkiseltään Falconerin melodista power metallia hienoisin folk -vaikuttein ei voi pitää lähelläkään black metallia, mutta kyllä Weinerhall osan perimästään on pitänyt edelleen mukanaan, ja Black Moon Risingillä mennäänkin välillä blast beatin ja mustan metallin sointujen tahtiin.

Räväkkä aloitusbiisi Locust Swarm iskee kyllä jo heti alkuun luun kurkkuun. Kappaleen nopea poljento sekä laulaja Matias Bladin seesteinen tulkinta, joka erottaa bändin nyt ja aina kaikista muista genren yhtyeistä, on vaan niin lyömätön yhdistelmä, että fanipoika on myyty. Halls and Chambers jatkaa erinomaisella linjalla, ja kyseinen kappale kuvaakin parhaiten nykyistä Falconeria. Välillä mennään vain Bladin lauluista nauttien, kun taas toisessa osassa rumpu- ja riffituli vaatii niskat mukaan toimintaan. Levylle on siunaantunut mainittujen lisäksi vielä useampikin timantti, joista mainittakoon nyt ainakin Wasteland, There's a Crow on the Barrow sekä albumin nimibiisi. Mukavasti levyllä rauhoitutaan myös välillä kokonaisten kappaleiden ajaksi, kuten Scoundrel and The Squirerin aikana, joskaan näiden kipaleiden imuvoima ei ole tiukempien poljentojen tasolla. Kauttaaltaan levy on kuitenkin kiitettävää menoa, ja mukava paluu laatuun muutaman heikomman julkaisun jälkeen.

Ghost Brigade - IV - One With The Storm

Onnekkaasti tutustuin Ghost Brigadeen jo 2006, kun bändin ensimmäinen demo sattui käsiini, ja siitä saakka bändi on ollut yksi kotimaan ykkösistä omissa kirjoissani, parhaiden julkaisuiden kivutessa helposti myös globaaliin kärkeen. Yhtyeen neljäs jatkaa kiitettävää julkaisupolitiikka ja kiikkuu edellisten julkaisujen tavoin helposti vuoden kymmenen kärkijulkaisun joukkoon. Heti ensimmäisistä kuunteluista lähtien levy ei kuitenkaan vielä kiitettävästi iskenyt, sillä väitän että taustalla soidessaan levystä jää helposti puolet kuulematta. Suurin syy tähän on kosketinsoittaja Joni Vanhasen luomat upeat taustat, välillä hennon pienet kilkahdukset ja välillä maagiset maisemia luovat, lähes ambientia olevat kosketinmelodiat. Ghost Brigade nouseekin, joskin aika eri tavalla, sinne Dan Swanön perään metallibändinä, jossa koskettimet todellakin tuovat musiikkiin jotain aidosti lisää. Eeppinen ja yli 10 minuuttia kellottava Electra Complex on mainio esimerkki Vanhasen huikeasta näkemyksestä sekä merkityksestä yhtyeen yhä kehittyvälle ilmaisulle.

Edellisen levyn aloittaneeseen akustiseen In the Woodsin en koskaan oikein syttynyt, joten onneksi bändin uusin alkaa räväkällä Wretched Bluesilla, jonka seuraaja rauhallinen Departures on levyn ilmeisintä hittimateriaalia. Kolmas raita Aurora nostaa tasoa entisestään, kuuluen levyn ehdottomaan kärkikastiin. Jo mainittua Electra Complexia edeltävästä Disembodied Voicesista jää hieman välisoiton maku, mutta loppulevyn kipaleista voisi vaikka kaikki luetella, sillä niistä jokainen on kiitettävää tasoa. Ghost Brigade on aina kuulostanut vain itseltään, ja nyt Vanhasen liityttyä joukkoihin ottaa yhtye vielä yhden askeleen kauemmas muista, tehden kuitenkin samalla yhden uransa parhaista levyistä.

The Haunted - Exit Wounds

The Hauntedin taru näytti loppuvan pari vuotta sitten kun Peter Dolving jätti jälleen bändin, ja hetken kuluttua myös pääbiisintekijä Anders Björler häipyi kuvioista yhdessä rumpali Per Jensenin kanssa. Suuria odotuksia ei ollut sittemmin tulleiden uutisten jälkeen, että Marco Aro palaa vokaaleihin, vaikka miehen kanssa tehdyt Made Me Do It ja One Kill Wonder mainioita levyjä ovatkin. Samassa porukkaan liittyi myös uusi vanha rumpali, ja tuhannen bändin mies Adrian Erlandsson, Ola Englundin ottaessa soolokitarointispotin. Olikin enemmän kuin iloinen yllätys, että bändi palaili takaisin laadukkaan melodisen thrash / death metallin pariin, laadun vielä ollessa läpi levyn kiitettävällä tasolla.

Exit Woundsin alku on kuin toisinto 14 vuoden takaa, se alkaa suhteellisen turhalla introlla ja perään tulee hyvin Made Me Do It:n varsinaisen aloitusbiisin Bury Your Deadin kaltainen Cutting Teeth. Muutenkin levy tuntuu luontevalta jatkolta One Kill Wonderilla, mutta ei se silti elä vanhoilla meriiteillä, vaan kasassa on vähän alta kolmivarttinen toimivaa kohkausta. Levyn parasta osaa edustavat mieleenpainuvan kertosäkeen omaava Psychonaut, melodiapala Eye of the Storm, rauhallinen ja paikoin Hypocrisyn mieleen tuova All I Have sekä Infiltrator, jonka säkeistön riffittely vaan iskee hauskalla leikittelevyydellään. Trend Killer taas on levyn hauskinta antia, jonka lyriikat antavat täyslaidallisen trendien perässä hiihteleville nykyajan metalliorkestereille, eikä liene sattumaa, että biisin lopetus on kuin Slipknotin sapluunasta. Kappaleelle tuo myös omat keuhkonsa Testamentin Chuck Billy, ja biisi onkin täynnä hengästyttävään tahtiin tulevaa humoristista tekstiä joka osuu ja uppoaa kyllä aivan täysillä. Onkin todella mukava yllätys, että vanha suosikki pystyi näin verevään ja laadukkaaseen julkaisuun kaiken sen epävarmuuden ja lähes lopettamisensa jälkeen.

Hammercult - Steelcrusher

Hämmentävän salakavalasti Israelilaisen Hammercultin levy on vuoden aikana vain noussut vuoden levyjen kärkikastiin. Ensin levy soi useamman kerran Spotifystä, ennen kuin oli varmaa, että se on myös hyllyyn saatava, Steelcrusher onkin varmaan levy, joka on eniten soinut taloudessani kuluneen vuoden aikana. Bändin kivakka thrash ei missään vaiheessa uuvuta, vaikka 12 biisiä ja yli 40 minuuttia kestoa sen helposti voisikin tehdä. Orkesterin musiikissa osuu vain kaikki niin hyvin kohdilleen omiin makuhermoihini nähden kuin voi vain olla. Vokalisti Yakir Shochatin äkäinen rähinä yhdistettynä huutokuoroihin toimii läpi levyn kiitettävästi. Kitarasoolojen ilotulitus on jatkuvaa yhdessä säälimättömän rumputulen kanssa, joten niin jalka kuin sormetkin vipattaa aina mukana.

Steelcrusherissa on paljon samaa kuin Angelus Apatridan 2010 tulleessa Clockworkissa. Armoa ei anneta missään vaiheessa, eikä kaasusta päästetä rumpupallilla irti koskaan. Silti jokainen kappale seisoo omilla jaloillaan, eikä toistoa ole juuri nimeksikään, ansioituneita tribuutteja menneisiin thrashin ja NWOBHM -legendojen suuntaan kuullaan toki laajalti, mutta vain hyvässä näitä kuuntelee. Kuten biisien nimistä Metal Rules Tonight, Into Hell ja Satanic Lust voi päätellä, mennään lyriikoissa kieli poskessa, mutta kivakan ärinän keskeltä ne eivät onnekseen liikaa erotu ainakaan negatiivisesti. Steelcrusher on levy, jonka voi pistää soittimeen missä tahansa ja mihin aikaan tahansa, silti se toimii aina yhtä tehokkaasti.

Nightingale - Retribution

Bändin edellinen, seitsemän vuotta sitten julkaistu White Darkness ei omissa kirjoissani noussut niin hyväksi levyksi, kuin kymmenen vuotta sitten julkaistu mahtava Invisible. Luotto mestarimies Dan Swanöön oli kuitenkin kova, varsinkin kun välissä on tullut esimerkiksi loistava Witherscapen The Inheritance. Retribution pesee edellisen levytyksen onneksi kaikessa, Swanön laulut ovat kenties miehen uran parhaat ja sävellykset alusta loppuun täyttä timanttia. Levyllä vaihdellaan mukavasti kevyemmän biisimateriaalin, a'la Chasing The Stormin tai mahtavan balladin Divided I Fall ja rankemman kuten Warriors of the Dawnin välillä.

Swanö osoittaa jälleen kerran miten yksinkertaisista ideoista kasataan kokoon mahtava kappale, josta jo mainittu Chasing the Storm on oiva esimerkki. Jokainen hyvä levy vaatii kuitenkin sen timantin, jos toisenkin noustakseen kiitettävään kategoriaan, ja Retributionin ehdoton helmi on The Voyage of Endurance, jonka huumaavan koukuttava melodia vei mennessään jo ensikuuntelulta. Juuri näin kosketinsoitinta rockissa pitää käyttää ja Dan jos kuka on syntetisaattorien mestari, joka tuon taidon omaa. Echoes of a Dreamin hiljentyessä hakeutuu sormi useimmiten uudelleen toistonapille; tähän AOR -teokseen ei tule hetkeen kyllästyttyä ja se yltää helposti vuoden 2014 parhaiden levyjen joukkoon.

Slash - World on Fire

Slash on ollut itselleni se kaikkien aikojen paras kitaristi jo 90 -luvun alusta, ja onkin hämmentävää huomata, että 2014 julkaistu World on Fire on vasta 12. täyspitkä levy, jossa herra on täysivaltaisena jäsenenä mukana. Nyt käsillä oleva julkaisu on toinen laulaja Myles Kennedyn ja taustabändi The Conspiratorsin kanssa. Vaikkei Kennedy edelleenkään kuuluu suosikkivokalisteihini, täytyy sanoa, että uusimmallaan miehen lauluissa on enää vain harvoja kohtia, jotka ärsyttävät, ja pääosin mies suoriutuu urakastaan hyvin. Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi mitä Slash saisi aikaan vähintään tasoisensa laulajakuningaan kanssa, mutta sitä on turha murehtia ja parasta on keskittyä nykyhetkeen.

Nimikappaleellaan käynnistyvä levy tempaa varmasti jokaisen Guns N' Roses fanin mukaansa, sillä World on Firen riffi tuo välittömästi mieleen Appetite for Destructionin kultaiset ajat. Laadullisesti niin kovalle tasolle ei levymitassa pysytä, eikä yksikään kappale kokonaisuudessaan nouse enää aloitusrallin ohitse. Tosin en tiedä onko Appetiten mahtavuuteen edes osaa tai arpaa kellään, ehkä kuitenkin eniten Slashillä. Pääosin albumi on letkeää rockia vahvoilla blues -vivahteilla, joita kyydittää silinterihatun tutunsoundiset soolot. Ensimmäisen puoliskon biiseistä avauskappaleen lisäksi voisi nostaa esiin hienon kertsinkin omaava Stone Blindin, sekä rauhallisella hempeilyllä alkavan rock eepoksen Bent to Flyn. Jos albumi olisi jaettu 80 -luvun tyyliin, olisi tumman puhuva Beneath the Savage Sun mahtava aloitus B -puolelle. Kappaleessa Slash intoutuu lähes metallimusiikin pauloihin, ja lisäksi kipaleen soolot ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa.

Albumilla ei todellakaan ole kitsasteltu materiaalin määrässä, sillä levy sisältää peräti 17 kappaletta ja kestoa on yli 77 minuuttia. Levyltä on mielestäni kuitenkin mahdotonta tiputtaa yhtään biisiä pois, sillä en haluaisi, että albumi olisi ollut esimerkiksi tiukat kymmenen raitaa, ja 7 näistä kappaleista olisi kenties jäänyt ikuisesti Slashin pöytälaatikkoon. Toisekseen, en voi väittää että olisin koskaan kyllästynyt levyn parissa, vaan ennemminkin jokaisen kuuntelun jälkeen on jäänyt jano pistää lätty uudestaan soimaan. Vaikka vielä useammankin kappaleen voisi levyltä nostaa esiin, tyydyn toteamaan loppuun, että World on Fire on vuoden rock -albumi, joka kuuluisi jokaisen genren diggarin musiikkikirjastoon, cd:nä tai lp:nä.

Unisonic - Light of Dawn

Yllättäviä uutisia saatiin reilut pari vuotta sitten, kun legendaarinen ja historian parhaimpien power levyjen takana oleva kaksikko Kai Hansen ja Michael Kiske yhdistivät voimansa Unisonicin debyytillä. Vielä yllättävämpää oli, että debyytti oikeasti oli pätevää poweria, hienoisilla rock -vaikutteilla, joten yhtyeen toiseen täyspitkään, Light of Dawniin osasi jo kasata odotuksia. Maistiaisena saatu, levyn neljäs kappale, For the Kingdom lupaili jo hyvää, sillä rivakalla tempolla tarjoiltu ralli uppoaa heti kerrasta kaaliin, ja pelkästään hyvällä tavalla.

Parempaa oli kuitenkin vielä itse levyllä tarjolla, sillä albumin kolmas raita Exceptional on kyllä yksi vuoden parhaista kappaleista. Rauhallisesti kasvava säkeistö kruunataan mahtavalla kertosäkeellä, jossa Kiske pääsee esittelemään korkean vokalisointinsa parhaita puolia, säkeistössä taas näyttäen kuinka myös alempi ja rauhallisempi laulu sujuu, no sanotaanko poikkeuksellisen hyvin. Kappaleen keskivaihe on taas kuin kultaisen ajan Helloweenia kuuntelisi, joten vanhan power metal fanin sydän on myyty jo tässä vaiheessa levyä.

Albumi ei kuitenkaan ensimmäisten kuuntelujen jälkeen ollut vielä kokonaisuutena kasvanut nykyisiin mittoihinsa, ja esimerkiksi balladi Blood alkoi toimia vasta ajan kanssa. Usean erinomaisen levyn merkkinä voikin pitää sitä, että se kasvaa vanhetessaan, ja Light of Dawn on tästä jälleen yksi oiva esimerkki. Mitä enemmän levyä on kuunnellut, sitä vähemmän heikkouksia siitä on löytynyt, joten ilolla voi todeta hienon power metal vuoden kruunaantuvan Unisonicin toisella tulemisella. Toivottavasti Unisonic tulee myös kotimaan lauteille esiintymään, sillä herrat yhdessä loppubändin kanssa olisi vielä mahtavaa todistaa livenä.