maanantai 30. kesäkuuta 2014

Tuska Open Air Metal Festival 2014, sunnuntai 29.6.


Tuskan viimeisenä päivänä sääjumalat viimein kukistivat helteisen festarin siunauksen, ja vettä tuli heti aamusta vaakasuoraan, lämpömittarin näyttäessä kylmempiä lukemia kuin viime vuoden joulukuussa. Saavuin paikalle jo toisen bändin aikoihin, koska Powerwolf oli yksi tärkeimmistä syistä ostaa lippu tämän kesän Tuskaan. Muutama sata muuta rohkeaa oli tässä vaiheessa uskaltautunut alueelle, mutta iloisista ihmisistä edellisinä päivinä täyttynyt olutalue kumpusi tyhjyyttään, kuten suurin osa muustakin alueesta. 


Hieman myöhässä startanneet maskimiehet pistivät heti alkuun selväksi, ettei vähäinen yleisömäärä ja piiskaava sade tulisi keikkaa pilaamaan. Laulaja Attila Dorn ja kosketinsoittaja Falk Maria Schlegel tekivät koko keikkansa ajan parhaansa saadakseen yleisön mukaan laulamaan ja puimaan nyrkkejään, joten keikasta ei voi antaa bändille muuta kuin kiitettävän arvosanan. 


Settilista oli ihan mainio, vaikkei noin 40 minuuttiin jääneellä soittoajalla ihan kaikkea tullutkaan, mitä ensi kertaa bändin todistanut olisi toivonut. Bändin toiselta täyspitkältä Lupus Deiltä kuultiin vain sen nimibiisi ja debyytti sivuuteettiin käsittääkseni täysin. Parasta antia olivatkin Bible of the Beastilta tutut Raise Your Fist, Evangelist sekä ajaton klassikko Resurrection by Erection. Humoristit sanoitukset sopivat tämän orkesterin musiikkiin ja ulosantiin mitä parhaiten, ja soliti Dorm osoitti muutenkin olevansa tilanteen herra vitsailemalla niin sateesta, kuin aneemisesti miehen huuteluihin vastanneesta yleisöstäkin. Bändi oli siis kaikkinensa mainio, vaikkei henkilökohtaisesti aikaisena sunnuntai-iltapäivänä piiskaavassa sateessa soitettu keikka täyttä iloa tuonutkaan. 


Piiskava sade ei innostanut alueelle jäämään, joten palasin alueelle vasta odotetun Emperorin aloittaessa. Bändihän soitti siis debyyttinsä In The Nightside Eclipsen alusta loppuun sekä lopuksi muutaman valikoidun kipaleen, joihin palaan myöhemmin. Pitkästä aikaan rumupatterin taakse palannut Faust oli todellakin mies paikallaan, eikä bändin soitto olisi kyllä paremmin voinut kulkea. Soundit olivat jälleen todella hyvät, kuten koko viikonlopun ajan päälavalla sai tottua ja pyrojakin oli sopivasti mausteena mukana. 


Miten mahtavasti Emperorin debyytti sopikaan Tuskan päätteeksi, varsinkin levyn päättävät I Am the Black Wizards ja Inno a Satana saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Yleisö oli ihan kohtuullisesti mukana, mutta selvästi oli huomasi, että Anthrax oli viikonlopun bändeistä selvästi eniten yleisöä vetänyt orkesteri. 

Encore tarjosi kuitenkin vieläkin kovempaa menoa, kuin aiemmin kuullut. Ancient Queen avasi loppusetin mainiosti, Wrath of the Tyrant petrasi tästä vielä pikkaisen, mutta koko Tuskan ja Emperorin keikan todellinen kliimaksi oli vasta edessä. 

"Palaamme sinne mistä kaikki alkoi. Quorthon ja Bathory. Seuraavaksi A Fine Day to Die" - Ihsahnin vapaasti käännetty spiikki ennen festareiden päättänyttä klassikkoa. Ainakin niille, jotka bändin ja biisin tietävät lopetus oli paras mitä pystyisin tämän vuoden Tuskaan keksimään ja todella upeasti Emperor kappaleen esittikin. Jos jossain livekeikalla on kokenut kylmiä väristyksiä, niin se oli tämä, eikä ne johtuneet edes koleasta ilmasta. 


Tuska 2014 oli loistavasti järjestetty, hyvillä soundeilla ja ennen kaikkea välittömällä tunnelmalla varustettu festari, josta ei jäänyt mitään valitettavaa. Minnekään ei tarvinnut missään vaiheessa jonottaa ja kaikki toimi niin hyvin kuin mahdollista. Jone Nikula totesi lavalta, että 24 000 kävijää oli viikonlopun saldo. Toivotaan, että hieman vähäiseksi jäänyt kävijämäärä silti jätti jotain viivan allekin. Kiitos kaikille tutuille, kavereille ja ystäville jälleen tästä vuodesta, ensi kesänä uudestaan, eikös vain?

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Tuska Open Air Metal Festival 2014, lauantai 28.6.


Tuskan lauantai starttasi suureksi hämmästykseksi lämpimässä ja aurinkoisessa kelissä, tällaista ei ollut nähty Helsingissä juurikaan koko kesäkuussa. Lost Society tuli harmittavasti missattua, mutta suomalaisen thrashin esi-isä Stone oli pakko päästä ensi kertaa todistamaan. Vaikkei bändi koskaan ole suurimpiin suosikkeihini kuulunutkaan, onhan se silti osa omaa musiikkikirjastoa lähes aina ollut. 


Tiedä sitten, koska esimerkiksi kitaristi Roope Latvala on viimeksi näin aikaisin lavoille pakistettu, mutta todella tiukassa kunnossa oli soitoltaan koko orkesteri. Get Stoned jyrähti juuri käyntiin, kun astelin porteista sisälle, joten ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Vokalisti / basisti Janne Joutsenniemi oli hyvällä juttutuulella, ja innosti kiitettävästi vielä parhainta nousuhumalaa etsivää yleisöä mukaan puimaan nyrkkiä. Yleisössä oli odotetusti suuri ikäjakauma, kun niin alle 15-vuotiaat kuin jo bändiä alkuajoista seuranneetkin nauttivat keikasta totutusti hyvässä yhteishengessä. Brain Damage oli yksi parhaiten osunut vetäisy keikalla, ja kun soitto päättyi No Commandsin tauottua, voidaan sanoa, että bändi puolusti paikkansa odotettuakin paremmin. 


Metal Churchia tuli lähinnä vain kuunneltua, mutta se mitä narikassa ja lopussa lavan edestä tuli kuultua, tuntui orkesterin anti olevan todella laadukasta heavyä mukavin thrash -maustein. Sinänsä harmi ettei ole tullut paremmin koskaan tähän 80-luvun yhtyeeseen tutustuttua, mutta vahinko täytynee ottaa takaisin mitä pikimmin. 

Tässä vaiheessa jalat alkoivat huutaa jo lepoa, ja kurkku kaipasi kallista kostuketta, joten mikäpäs sen mukavampaa musiikkia olutalueelle olisi ollutkaan, kun olut-thrashin ainoa ja ehdoton legenda Tankard.


Bändin meno oli kuitenkin niin mukaansa tempaavaa, että olut oli siemaistava pikaisesti kurkusta alas, jotta menoa pääsi seuraamaan paremmilta tonteilta. Humoristinen ja letkeä meno ärhäkkään thrashmetallin kera ei voisi kyllä enempää enää kotonaan festareilla olla. Niin yleisö kuin bändikin tuntui nauttivan keikasta kirjaimellisesti täysin siemauksin, ja vaikka en levyltä ole Tankardia juuri koskaan kuunnellutkaan, sai simppeleistä bilebiiseistä hyvin kiinni jo pelkän livekokemuksen kautta. 

Päälavan valtasi seuraavaksi kammottavalta kuulostanut metalcore pumppu, joten puistobaari oli ainoa oikea suunta. Rupattelu tuttujen kanssa veikin sen verran mukavasti aikaa, että Shining tuli suurimaksi osaksi missattua, joten ilta oli valmis Anthraxille


Nosturissa bändi tulikin jo aiemmin todistettua ainoa oikea vokalisti Joye Belladonna keulillaan, mutta silti en ennen keikkaa uskonut, että bändi olisi näin kovassa kunnossa. Keikan alku oli suorastaan tyrmäävä, kun heti kärkeen saatiin jo sellaiset klassikot kuin; Among the living, Caught in a Mosh ja Indians. Yleisössä riitti yhteislaulua, nyrkkejä sekä festareiden isoin circle pit, jota Belladonna ja Scott Ian lietsoivat läpi keikan yhä hurjempaan juoksuun. Rumpalinpallille löydetty Jon Dette oli kyllä enemmän kuin mies paikallaan, ja tuplabasarit paukkuivat komeasti läpi keikan. Joku vanhempi fani voi kenties olla närkästynyt siitä, ettei Dette ihan piirulleen biisejä originaalien rumpuraitojen mukaan vetänyt, mutta mielestäni tämä toi biiseihin vielä yhden lisäannoksen laatua. Kesken keikkaa koettiin myös hauska episodi, kun Belladonna nappasi kameramieheltä kameran käsiinsä ja kuvasi sillä yleisöä, bändiä ja lopuksi onnekasta kameramiestä, ja jos kaverissa oli yhtään fanin aihetta, niin varmasti ikimuistoinen ilta. 


Scott Ian spiikkasi keikan loppupuolella, että seuraavaksi tulee kipale, jonka sanat te kaikki osaatte, vaikken tiedäkään mikä se seuraava biisi on. TNT paukahti soimaan heti Ianin suljettua suunsa, ja viimeistään tässä vaiheessa lähes koko yleisö yhtyi mukaan yhteislauluun, ja mielestäni AC/DC:n coveri sopi keikalle paljon paremmin kuin aiemmilla keikoilla kuultu, sinänsä hieno Holy Diver. Jos oli keikan alku tyrmäävä, ei sen lopetus kalpene yhtään rinnalla. I Am the Law, Be All, End All, sekä keikan päättänyt Antisocial saivat kyllä jokaisen vähänkään orkesterista pitävät mesoamaan mukana, joten Long Live Rock n' Rollin jäädessä taustalle soimaan oli väsynyt keho täynnä iloista mieltä aika raahata kohti keskustan tarjoiluja ja Tuskan viimeistä päivää. 





Tuska Open Air Metal Festival 2014, perjantai 27.6.


Yksi kesän perinteisistä kohokohdista oli jälleen edessä. Oivalla kattauksella tarjottu Tuska oli itselleni kymmenes kerta, kun saavuin paikan päälle tarjonnasta nauttimaan. Mielenkiinnolla ennen festivaaleja mietiskelin, pystyykö helteisenä tunnettu tapahtuma pitämään kutinsa, ja kuin taikaiskusta viikkoja pääkaupungiseutua piiskannut sade katosi Tuskan alkaessa. Perjantaina vielä todella näytti, että Tuska oli jälleen kukistanut sääjumalat. 


Saavuin paikalle Philip Anselmon ja bändinsä jo meuhkatessa lavalla. Nykykokoonpanon esittämä punkrock tai sen etiäinen ei paljoa antanut, mutta kuultiin keikan aikana onneksi ja odotetusti myös hieman Panteraa. Hellbound näistä sujui kaikista parhaiten, ja saikin heti festien alkuun kuulijan hyvälle mielelle. Toisaalta Anselmo jätti vartin käyttämättä soittoajastaan, joten aikaa olisi ollut vielä muutama muukin klassikko heittää odottavalle festivaaliyleisölle. Kenties se on sitten miehelle liian epäkiitollinen asema, että kansa janoaa vain vanhoja Pantera veisuja, eikä uusimmat tekeleet useimpia suuremmin nappaa. 

Ennen seuravaa bändiä oli aikaa hieman tutustua alueen tarjontaan. Mikään ei ollut oikeastaan muuttunut vuodesta 2013, mitä nyt olutalueen toinen sisäänkäynti oli siirretty ruokakojuen liiketoimintaa paremmin tukevaan paikkaan. Olutta sai pikaisesti muutaman minuutin odottelulla, tosin 7 € hinta puolen litran tölkistä on ehkä paras veto maassamme pitkään aikaan alkoholihaittojen vähentämiseksi. Omalla kohdallani ainakin hinnoittelu toimi kiitettävästi, eikä takavuosien olutalueella notkumiseen enää tullut liiemmin sorruttua. Ruokatarjonnasta tuli testattua Tuska Burger ateria lauantaina, jossa oli kohtuu maukausta syötävää hintaansa nähden ihan hyvin. 


Pikaisen virkistäytymisen jälkeen olikin sitten pitkästä aikaa Children of Bodomin livekunnon todistamisen vuoro. Lava oli täytetty jeepein ja grillein, jossa vastuun kantoivat Lost Societyn pojat. Harmi, että mainitun orkesterin soittoaika oli jälleen niin aikaisen seuraavana päivänä, että miekkosten soittotaidot ovat vielä livenä kokematta. Needled 24/7:llä alkanut keikka oli todella mainiota melskettä läpi kestonsa, ja Bodomilla oli tällä erää myös todella kova settilista. Lake Bodom oli mahtavaa kuulla livenä, aina taatusti iskevä Towards Dead End puolusti paikkansa ja Every Time I Die orkesterin parhaana kipaleena takasi lopullisesti onnistuneen keikan. Bändi oli sopivan letkeällä ja hyväntahtoisella mielellä liikkeellä, ja otettiinpa Bodom After Midnight myös settilistaan mukaan, koska aikataulu bändin yllätykseksi tähän riitti. In Your Faceen loppunut keikka humahti ohi huomaamatta mukana huutaen ja laulaen, joten erinomaisesti keikasta voidaan puhua. 

Tuskan aikataulu ei tässä vaiheessa lepotaukoa antanut, vaan seuraavaksi vuorossa oli todellinen vanhan liiton jyrä, Carcass. Vokalisti Jeff Walker heitti läpi keikan mahtavaa läppää väliosuuksissa, jossa mies muun muassa pahoitteli göteborg -genren, eli melodeath genren luomista. Bändin edellinen paluukeikka Tuskassa muutama vuosi sitten oli mainio, ja nyt settilistaan oli kiitettävän rohkeasti otettu mukaan myös uuden levyn, Surgical Steelin kappaleita. Suosikkilevyltäni Heartworkilta tuttu Buried Dreams sai avata keikan, ja myöhemmin tullut Mortal Coil kyllä viimeistään sai taas tukan heilumaan mainion musiikin tahtiin. Swansongilta ei harmittavasti kuultu kipaleen kipaletta, mutta kokonaisuutena keikka oli jälleen mainio, ja osoitti ettei Carcass todellakana ole vielä vanhojen äijien terapiaorkesteri. 

Illan päättänyt pöyhkeä Dimmu Borgir ei omaan makuuni kyllä juuri iske, eikä bändin musiikki muutenkaan ole oikein livenä parhaimmillaan, sen verran paljon taustanauhoja orkesteri kuitenkin hyödyntää. Kavereiden rupattelun taustamelona yhtye pärjäsi kuitenkin ihan hyvin, ja Mourning Palacen soidessa taustalla oli kiva käveleskellä kohti pientä lepoa, ennen seuraavaa päivää. 







lauantai 18. tammikuuta 2014

Vuoden 2013 parhaat levytykset

Taakse jäänyt vuosi 2013 oli suhteellisen vaisu julkaisuiltaan. On kulunut useita vuosia niin, että parhaan kymmenen levyn valinta vuodelta on tuottanut vaikeuksia. Viime vuodelta en kuitenkaan useista kymmenistä kuulluista tuotoksista huolimatta ole onnistunut löytämään kuin yhdeksän vuoden parhaat listalle kelpuutetavaa tuotosta, joista alapuolella aakkojärjestyksessä lisää. 

Amon Amarth - Deceiver of the Gods

En tajua miten levy on tuntunut saavan niinkin paljon negatiivista palautetta tai ainakin moni aiemmista bändin tuotoksista pitänyt on laskenut tämän vain keskinkertaiseksi. Jos tästä tiputtaisi We Shall Destroyn ja Coming of the Tiden pois, olisi käsissä jo kympin levy, ja vaikka nuo pari "vain" hyvää kipaletta jättääkin kokonaisuuteen, on tuloksena silti kiitettävä albumi. Esimerkiksi levyn neljä ensimmäistä raitaa aina nimikappaleesta Shape Shifteriin ovat joka osaltaan silkkaa kultaa Amon Amarthin fanipojalle, ja vaikka bändi oman tiensä AC/DC jo lähes onkin, on se tuonut levylle myös mukavasti uutta. Hel ja Messiahin puhtaat laulut toimivat pirun hyvin, ja vaikke se tai loput mainitsematta jääneet enää sinne kympin tasolle nousekaan, on kokonaisuutena kyllä helposti kasassa kiitettävä levytys, ja samalla yksi vuoden 2013 parhaista julkaisuista. Levy toki otti hieman pidemmän ajan avautuakseen kuin pari edellistä tekelettä, mutta sehän on yleensä hyvän levyn merkki. 

Avatarium - Avatarium

Kiitos Infernon haastattelun löysin tämän orkesterin. Candlemassin 2005 tulleen nimialbumin ansiosta innostuin bändistä ja sitten vielä enemmän liideri Leif Edlingistä, kun Mats Levenin laulamat Kruxit iskivät tajuntaan mainiosti. No miehen pääbändi vaipui aika surkeuteen Lowen aikana tehtyjen levyjen osalta, joten ilman suurempaa odotusta pistin Avatariumin soimaan Spotifystä. Jo heti ensi laulumelodioista avauskappale Moonhorselta lähtien oli kuitenkin selvää, että kyseessä on helposti yksi vuoden 2013 parhaista levyistä. Huumavan hyviä sävellyksiä, aitoa rehellistä tunnelmaa vanhan maailman malliin, jota nykyään niin trendikkäästi tavoitellaan mutta 99 % nykyretroilijoista siinä täysin epäonnistuu, toisin kuin Avatarium. Kitaristi Jidell taikoo kyllä aivan huumaavia sooloja ja melodioita kepistään ja raskas rytmiryhmä hoitaa tonttinsa Edlingin johdolla mallikkaasti. Kaikeen kruunaa kuitenkin huikean hyvä vokalisti Jennie-Ann Smith, jonka tunteikas laulu nostaa levyn lopullisesti sinne kiitettävään kategoriaan, ja jopa mahdolliseksi klassikoksi tulevaisuudessa. 

Bad Religion - True North

Ajattelin jo, että New Maps of Hell jää bändin uudempien aikojen parhaaksi levyksi, mutta ei vanhat herrat kyllä pettäneet taaskaan, vaan laatu jatkuu jälleen kiitettävällä tasolla lähes tutusti "joka toinen levynsä on laatua" - tavalla. Robin Hood in Reverse on kasvanut jopa paremmaksi kuin edellinen hittinsä Honest Goodbye, mutta ei jää todellakaan levyn ainoaksi helmeksi. Hauskasti lähes Maidenia riffillään tributoiva Fuck You ansaitsee noston, kuten myös nimikappale, Dharma and the Bomb sekä levyn päättävä Changing Tide, joka summaa koko albumin loistavasti. Lyhyitä ja paikoin jopa raivokkaita sekä ennen kaikkea laadukkaita punkrocksongeja viljellään läpi levyn, jonka 16 kappaletta ei tunnu lainkaan liian pitkältä. Sanan säilä heiluu taas kiihkeänä läpi levyn, joten Bad Religion on edelleen genrensä yksinäinen ja ylivoimainen hallitsija, kelpaa!

Carcass - Surgical Steel

Levy, jota ei uskonut kuulevansa. Carcassin comeback on kyllä yksi onnistuneimmista ja bändin usealla taholla kehuttu levytys Surgical Steel niin paljon parempi, kuin mitä bändiltä uskalsi odottaa. Kuulun siihen joukkoon jolle Heartwork ja Swansong ovat ne parhaimmat bändin levytykset tähän saakka, ja uutukainenhan osuu mukavasti tyyliltään näiden kahden väliin. 1985 nimisen mainion intron jälkeen tuleva Thrasher's Abattoir on vanhan tyylin rivakka grind rykäisy, jonka jälkeen kuullaankin jo yllä mainittujen levyjen tyylistä melodista ja rockaava death metallia. Bill Steerin kitarointi on kyllä edelleen mitä mainiointi kuultavaa, kuten myös vokalisti Jeff Walkerin ärinä. Surgical Steel on kuitenkin niitä levyjä, joiden koukut ei todellakaan aukea ensimmäisellä tai toisella kuuntelukerralla. Ennemminkin levystä saa joka kuuntelulla vai enemmän ja enemmän irti, suosikkikappaleenkin vaihtuessa lähes joka kerta. Ehdottomasti läpeensä kiitettävän tasoinen julkaisu. 

Children of Bodom - Halo of Blood

Loistava levy jälleen Laiholta ja bändiltä, ei yhtään keskinkertaista kappaletta vaan kaikki siellä erinomaisen ja hyvän välissä. Roxette coveri on kyllä ihan turha, joten poistin sen koneelta. Damaged Beyond Repairilla mukavasti vanhaa hengeä, nimibiisissä koukuttava kertsi ja lähes Dissection tyylistä menoa sekä blastia. Ei tätä vielä osaa sijoittaa paikalleen aiempiin verrattuna, mutta on kyllä siellä parhaiden joukossa heti sinisen lätyskän jälkeen, sekä sitä ennen tulleen kaksikon kanssa. Oli kanssa sellainen lätystä, että vaati kyllä keskimääräistä enemmän kuuntelua, ennen kuin kaikki korvakarkit aukesivat, mutta nyt toimii niin kuulokkeilla, stereoissa kun missä tahansa tilanteessa kiitettävästi. 

Civil War - The Killer Angels

Sabaton on ollut aina omiin korviin sellainen, että joku viimeinen niitti puuttu, että siitä tulisi fanituksen ja levyostojen kohde, vaikka keikalla toki onkin loistava. Civil War korjasi sitten bändin entisten jäsenten toimesta potin, ja kun vielä mikin varressa on yksi parhaista, Nils Patrick Johansson, jää Brodenin joukot kauas taakse ainakin näin levylautasella. Kipaleet kuten Saint Patrick's Day ja EP:ltä tuttu Rome is Falling lukeutuvat vuoden parhaisiin kipaleisiin, ja hämmästyttävästi levy ei kyykkää yhtään koko mittansa aikana. Toiseksi viimeisenä rallina sitten Gettysburg, joka pesee jo mainitut kipaleet, ja on levyn ehdoton helmi ja yksi vuoden biiseistä. Tekeekö nämä keikkoja(?), jos niin Tuska hereille, ehdottomasti vuoden parhaimpia levyjä ja olisi livenä varmaan aika tappoa. 

MyGrain - Planetary Breathing

Demoajoista saakka on tullut orkesteria jo kuunneltua, ja todella hienoa että jo neljänteen täyspitkään levytykseen on matka kulkenut. Ja jumalauta minkälainen levytys se onkin, näin monipuolisena ei bändiä ole vielä koskaan kuultu. Kappaleet ovat kasvattaneet mittaansa edellisiin levyihin verrattuna, mutta tämä ei ole todellakaan puuduttanut bändin ulosantia. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka loistava Black Light Supernova, jonka rauhallinen alku kiihtyy todella kiivaaksi ja groovaavaksi musisoinniksi, josta Panterakin olisi ollut ylpeä, vaikkei musiikissa muuten toki sinne suuntaan kumarrella. Kappale edustaa ehkä parhaiten MyGrainin nykyistä antia; laadukas ja monipuolinen kertosäe, hyökkäävää riffittelyä ja ankara säkeistö, kruunattuna loistavilla kitarasooloilla sekä kauniisti maalailevilla kosketinosuuksilla ja taustoilla. Vokalisti Tommy tuntuu edelleen vain parantavan sekä ärinäänsä, että puhtaita laulujaan, jonka lisäski ne korkeat screamit suorastaan hivelevät korvia. Eikä loput yhtyeestä tässä laadussa kyllä yhtään jälkeen jää, joten käsissä on erittäin kova tuotos, josta en ole vielä heikkoa hetkeä löytänyt. Tämä on näitä levyjä, jotka eivät toimi taustalla mutta iskevät sitten täysin eri tavalla keskittyneessä kuuntelussa. 

Omnium Gatherum - Beyond

Ajattelin loistavan New World Shadowsin jälkeen, ettei bändi enää tästä kyllä voi parantaa, mutta toisin kävi. Vaikka uusin tuoton Beyond käynnistyykin laiskan tylsästi akustisella Luoto nimisellä kipaleella, on sen jälkeen edessä vain erinomaista tai kiitettävää tasoa. On kyseessä sitten eeppisen pitkä ja kaunis Nightwalkers tai pirullisen hyvin iskevä sekä levyn paras kipale The Sonic Sign, ei bändin taso tipahda kertaakaan. Markun Vanhalan kitarointi tuntuu vain paranevan ja paranevan, miehen taikomat soolot ja melodiat ovat kyllä täyden kympin korvakarkkia, joita vielä kosketinsoittaja Aapo Koivisto mainiosti täydentää. Siitä harvinainen levy, että sopii täysin niin syksyn, kevään kuin kesänkin soundtrackiksi. Perkele jos tästä vielä parantavat, niin en tiedä mihin arvosteluasteikkoa täytyy alkaa nostamaan, mutta Luotoa lukuunottamatt täyden kympin materiaalia läpeensä. 

Vandroya - One

Heti alkuvuonna julkaistu Vandroyan One on kyllä vuoden power metal levytys tässä osoitteessa, vaikkei levyn antia kokonaisuudessaan voi noin yksinkertaisesti kuvailla. Ihastuin laulajatar Daisa Munhozin lauluun jo Soulspellin levytyksillä, ja oman bändinsä keulilla nykyisen metallikentän yksi parhaista pääsee kyllä vieläkin parempaan lentoon. Viittaus Soulspelliin osuu myös tyylillisesti aika hyvin, vaikkei niin puhtaasti metallioopperan kentällä liikutakkaan, sillä onhan levyllä myös Soulspellin Hollow's Gatheringilla kuultu kipale Change the Tide. Pääosin viiden minuutin puitteille osuvat kappaleet sisältävät hyvin monipuolista sävellys- ja varsinkin laulutaidetta. Intron jälkeen toisena kuultava The Last Free Land edustaa sitä levyn power metallisinta antia, kun taas kiekon päättävä Solar Night jo lähes progemetallimaista rakentelua ja eeppistä tunnelmointia. Why Should We Say Goodbye on kuitenkin koko lätyn, ja vuoden 2013 kliimaksi. Rauhallisesti alkava kipale kasvaa hiljalleen ja rauhallisesti kohti hurmoksellista loppuaan, jossa Munhoz pistää sellaiset korkeat nuotit, ettei niihin moni kykene, ei varsinkaan metallin tantereilla. Kaiken kaikkiaan One on yksi vuoden 2013 parhaista levyistäja Vandroya vuoden tulokas, toivottavasti tarina saa jatkoa myös kakkoslevytyksenä.