Tuskan lauantai starttasi suureksi hämmästykseksi lämpimässä ja aurinkoisessa kelissä, tällaista ei ollut nähty Helsingissä juurikaan koko kesäkuussa. Lost Society tuli harmittavasti missattua, mutta suomalaisen thrashin esi-isä Stone oli pakko päästä ensi kertaa todistamaan. Vaikkei bändi koskaan ole suurimpiin suosikkeihini kuulunutkaan, onhan se silti osa omaa musiikkikirjastoa lähes aina ollut.
Tiedä sitten, koska esimerkiksi kitaristi Roope Latvala on viimeksi näin aikaisin lavoille pakistettu, mutta todella tiukassa kunnossa oli soitoltaan koko orkesteri. Get Stoned jyrähti juuri käyntiin, kun astelin porteista sisälle, joten ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Vokalisti / basisti Janne Joutsenniemi oli hyvällä juttutuulella, ja innosti kiitettävästi vielä parhainta nousuhumalaa etsivää yleisöä mukaan puimaan nyrkkiä. Yleisössä oli odotetusti suuri ikäjakauma, kun niin alle 15-vuotiaat kuin jo bändiä alkuajoista seuranneetkin nauttivat keikasta totutusti hyvässä yhteishengessä. Brain Damage oli yksi parhaiten osunut vetäisy keikalla, ja kun soitto päättyi No Commandsin tauottua, voidaan sanoa, että bändi puolusti paikkansa odotettuakin paremmin.
Metal Churchia tuli lähinnä vain kuunneltua, mutta se mitä narikassa ja lopussa lavan edestä tuli kuultua, tuntui orkesterin anti olevan todella laadukasta heavyä mukavin thrash -maustein. Sinänsä harmi ettei ole tullut paremmin koskaan tähän 80-luvun yhtyeeseen tutustuttua, mutta vahinko täytynee ottaa takaisin mitä pikimmin.
Tässä vaiheessa jalat alkoivat huutaa jo lepoa, ja kurkku kaipasi kallista kostuketta, joten mikäpäs sen mukavampaa musiikkia olutalueelle olisi ollutkaan, kun olut-thrashin ainoa ja ehdoton legenda Tankard.
Bändin meno oli kuitenkin niin mukaansa tempaavaa, että olut oli siemaistava pikaisesti kurkusta alas, jotta menoa pääsi seuraamaan paremmilta tonteilta. Humoristinen ja letkeä meno ärhäkkään thrashmetallin kera ei voisi kyllä enempää enää kotonaan festareilla olla. Niin yleisö kuin bändikin tuntui nauttivan keikasta kirjaimellisesti täysin siemauksin, ja vaikka en levyltä ole Tankardia juuri koskaan kuunnellutkaan, sai simppeleistä bilebiiseistä hyvin kiinni jo pelkän livekokemuksen kautta.
Päälavan valtasi seuraavaksi kammottavalta kuulostanut metalcore pumppu, joten puistobaari oli ainoa oikea suunta. Rupattelu tuttujen kanssa veikin sen verran mukavasti aikaa, että Shining tuli suurimaksi osaksi missattua, joten ilta oli valmis Anthraxille.
Nosturissa bändi tulikin jo aiemmin todistettua ainoa oikea vokalisti Joye Belladonna keulillaan, mutta silti en ennen keikkaa uskonut, että bändi olisi näin kovassa kunnossa. Keikan alku oli suorastaan tyrmäävä, kun heti kärkeen saatiin jo sellaiset klassikot kuin; Among the living, Caught in a Mosh ja Indians. Yleisössä riitti yhteislaulua, nyrkkejä sekä festareiden isoin circle pit, jota Belladonna ja Scott Ian lietsoivat läpi keikan yhä hurjempaan juoksuun. Rumpalinpallille löydetty Jon Dette oli kyllä enemmän kuin mies paikallaan, ja tuplabasarit paukkuivat komeasti läpi keikan. Joku vanhempi fani voi kenties olla närkästynyt siitä, ettei Dette ihan piirulleen biisejä originaalien rumpuraitojen mukaan vetänyt, mutta mielestäni tämä toi biiseihin vielä yhden lisäannoksen laatua. Kesken keikkaa koettiin myös hauska episodi, kun Belladonna nappasi kameramieheltä kameran käsiinsä ja kuvasi sillä yleisöä, bändiä ja lopuksi onnekasta kameramiestä, ja jos kaverissa oli yhtään fanin aihetta, niin varmasti ikimuistoinen ilta.
Scott Ian spiikkasi keikan loppupuolella, että seuraavaksi tulee kipale, jonka sanat te kaikki osaatte, vaikken tiedäkään mikä se seuraava biisi on. TNT paukahti soimaan heti Ianin suljettua suunsa, ja viimeistään tässä vaiheessa lähes koko yleisö yhtyi mukaan yhteislauluun, ja mielestäni AC/DC:n coveri sopi keikalle paljon paremmin kuin aiemmilla keikoilla kuultu, sinänsä hieno Holy Diver. Jos oli keikan alku tyrmäävä, ei sen lopetus kalpene yhtään rinnalla. I Am the Law, Be All, End All, sekä keikan päättänyt Antisocial saivat kyllä jokaisen vähänkään orkesterista pitävät mesoamaan mukana, joten Long Live Rock n' Rollin jäädessä taustalle soimaan oli väsynyt keho täynnä iloista mieltä aika raahata kohti keskustan tarjoiluja ja Tuskan viimeistä päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti