maanantai 30. kesäkuuta 2014

Tuska Open Air Metal Festival 2014, sunnuntai 29.6.


Tuskan viimeisenä päivänä sääjumalat viimein kukistivat helteisen festarin siunauksen, ja vettä tuli heti aamusta vaakasuoraan, lämpömittarin näyttäessä kylmempiä lukemia kuin viime vuoden joulukuussa. Saavuin paikalle jo toisen bändin aikoihin, koska Powerwolf oli yksi tärkeimmistä syistä ostaa lippu tämän kesän Tuskaan. Muutama sata muuta rohkeaa oli tässä vaiheessa uskaltautunut alueelle, mutta iloisista ihmisistä edellisinä päivinä täyttynyt olutalue kumpusi tyhjyyttään, kuten suurin osa muustakin alueesta. 


Hieman myöhässä startanneet maskimiehet pistivät heti alkuun selväksi, ettei vähäinen yleisömäärä ja piiskaava sade tulisi keikkaa pilaamaan. Laulaja Attila Dorn ja kosketinsoittaja Falk Maria Schlegel tekivät koko keikkansa ajan parhaansa saadakseen yleisön mukaan laulamaan ja puimaan nyrkkejään, joten keikasta ei voi antaa bändille muuta kuin kiitettävän arvosanan. 


Settilista oli ihan mainio, vaikkei noin 40 minuuttiin jääneellä soittoajalla ihan kaikkea tullutkaan, mitä ensi kertaa bändin todistanut olisi toivonut. Bändin toiselta täyspitkältä Lupus Deiltä kuultiin vain sen nimibiisi ja debyytti sivuuteettiin käsittääkseni täysin. Parasta antia olivatkin Bible of the Beastilta tutut Raise Your Fist, Evangelist sekä ajaton klassikko Resurrection by Erection. Humoristit sanoitukset sopivat tämän orkesterin musiikkiin ja ulosantiin mitä parhaiten, ja soliti Dorm osoitti muutenkin olevansa tilanteen herra vitsailemalla niin sateesta, kuin aneemisesti miehen huuteluihin vastanneesta yleisöstäkin. Bändi oli siis kaikkinensa mainio, vaikkei henkilökohtaisesti aikaisena sunnuntai-iltapäivänä piiskaavassa sateessa soitettu keikka täyttä iloa tuonutkaan. 


Piiskava sade ei innostanut alueelle jäämään, joten palasin alueelle vasta odotetun Emperorin aloittaessa. Bändihän soitti siis debyyttinsä In The Nightside Eclipsen alusta loppuun sekä lopuksi muutaman valikoidun kipaleen, joihin palaan myöhemmin. Pitkästä aikaan rumupatterin taakse palannut Faust oli todellakin mies paikallaan, eikä bändin soitto olisi kyllä paremmin voinut kulkea. Soundit olivat jälleen todella hyvät, kuten koko viikonlopun ajan päälavalla sai tottua ja pyrojakin oli sopivasti mausteena mukana. 


Miten mahtavasti Emperorin debyytti sopikaan Tuskan päätteeksi, varsinkin levyn päättävät I Am the Black Wizards ja Inno a Satana saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Yleisö oli ihan kohtuullisesti mukana, mutta selvästi oli huomasi, että Anthrax oli viikonlopun bändeistä selvästi eniten yleisöä vetänyt orkesteri. 

Encore tarjosi kuitenkin vieläkin kovempaa menoa, kuin aiemmin kuullut. Ancient Queen avasi loppusetin mainiosti, Wrath of the Tyrant petrasi tästä vielä pikkaisen, mutta koko Tuskan ja Emperorin keikan todellinen kliimaksi oli vasta edessä. 

"Palaamme sinne mistä kaikki alkoi. Quorthon ja Bathory. Seuraavaksi A Fine Day to Die" - Ihsahnin vapaasti käännetty spiikki ennen festareiden päättänyttä klassikkoa. Ainakin niille, jotka bändin ja biisin tietävät lopetus oli paras mitä pystyisin tämän vuoden Tuskaan keksimään ja todella upeasti Emperor kappaleen esittikin. Jos jossain livekeikalla on kokenut kylmiä väristyksiä, niin se oli tämä, eikä ne johtuneet edes koleasta ilmasta. 


Tuska 2014 oli loistavasti järjestetty, hyvillä soundeilla ja ennen kaikkea välittömällä tunnelmalla varustettu festari, josta ei jäänyt mitään valitettavaa. Minnekään ei tarvinnut missään vaiheessa jonottaa ja kaikki toimi niin hyvin kuin mahdollista. Jone Nikula totesi lavalta, että 24 000 kävijää oli viikonlopun saldo. Toivotaan, että hieman vähäiseksi jäänyt kävijämäärä silti jätti jotain viivan allekin. Kiitos kaikille tutuille, kavereille ja ystäville jälleen tästä vuodesta, ensi kesänä uudestaan, eikös vain?

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Tuska Open Air Metal Festival 2014, lauantai 28.6.


Tuskan lauantai starttasi suureksi hämmästykseksi lämpimässä ja aurinkoisessa kelissä, tällaista ei ollut nähty Helsingissä juurikaan koko kesäkuussa. Lost Society tuli harmittavasti missattua, mutta suomalaisen thrashin esi-isä Stone oli pakko päästä ensi kertaa todistamaan. Vaikkei bändi koskaan ole suurimpiin suosikkeihini kuulunutkaan, onhan se silti osa omaa musiikkikirjastoa lähes aina ollut. 


Tiedä sitten, koska esimerkiksi kitaristi Roope Latvala on viimeksi näin aikaisin lavoille pakistettu, mutta todella tiukassa kunnossa oli soitoltaan koko orkesteri. Get Stoned jyrähti juuri käyntiin, kun astelin porteista sisälle, joten ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Vokalisti / basisti Janne Joutsenniemi oli hyvällä juttutuulella, ja innosti kiitettävästi vielä parhainta nousuhumalaa etsivää yleisöä mukaan puimaan nyrkkiä. Yleisössä oli odotetusti suuri ikäjakauma, kun niin alle 15-vuotiaat kuin jo bändiä alkuajoista seuranneetkin nauttivat keikasta totutusti hyvässä yhteishengessä. Brain Damage oli yksi parhaiten osunut vetäisy keikalla, ja kun soitto päättyi No Commandsin tauottua, voidaan sanoa, että bändi puolusti paikkansa odotettuakin paremmin. 


Metal Churchia tuli lähinnä vain kuunneltua, mutta se mitä narikassa ja lopussa lavan edestä tuli kuultua, tuntui orkesterin anti olevan todella laadukasta heavyä mukavin thrash -maustein. Sinänsä harmi ettei ole tullut paremmin koskaan tähän 80-luvun yhtyeeseen tutustuttua, mutta vahinko täytynee ottaa takaisin mitä pikimmin. 

Tässä vaiheessa jalat alkoivat huutaa jo lepoa, ja kurkku kaipasi kallista kostuketta, joten mikäpäs sen mukavampaa musiikkia olutalueelle olisi ollutkaan, kun olut-thrashin ainoa ja ehdoton legenda Tankard.


Bändin meno oli kuitenkin niin mukaansa tempaavaa, että olut oli siemaistava pikaisesti kurkusta alas, jotta menoa pääsi seuraamaan paremmilta tonteilta. Humoristinen ja letkeä meno ärhäkkään thrashmetallin kera ei voisi kyllä enempää enää kotonaan festareilla olla. Niin yleisö kuin bändikin tuntui nauttivan keikasta kirjaimellisesti täysin siemauksin, ja vaikka en levyltä ole Tankardia juuri koskaan kuunnellutkaan, sai simppeleistä bilebiiseistä hyvin kiinni jo pelkän livekokemuksen kautta. 

Päälavan valtasi seuraavaksi kammottavalta kuulostanut metalcore pumppu, joten puistobaari oli ainoa oikea suunta. Rupattelu tuttujen kanssa veikin sen verran mukavasti aikaa, että Shining tuli suurimaksi osaksi missattua, joten ilta oli valmis Anthraxille


Nosturissa bändi tulikin jo aiemmin todistettua ainoa oikea vokalisti Joye Belladonna keulillaan, mutta silti en ennen keikkaa uskonut, että bändi olisi näin kovassa kunnossa. Keikan alku oli suorastaan tyrmäävä, kun heti kärkeen saatiin jo sellaiset klassikot kuin; Among the living, Caught in a Mosh ja Indians. Yleisössä riitti yhteislaulua, nyrkkejä sekä festareiden isoin circle pit, jota Belladonna ja Scott Ian lietsoivat läpi keikan yhä hurjempaan juoksuun. Rumpalinpallille löydetty Jon Dette oli kyllä enemmän kuin mies paikallaan, ja tuplabasarit paukkuivat komeasti läpi keikan. Joku vanhempi fani voi kenties olla närkästynyt siitä, ettei Dette ihan piirulleen biisejä originaalien rumpuraitojen mukaan vetänyt, mutta mielestäni tämä toi biiseihin vielä yhden lisäannoksen laatua. Kesken keikkaa koettiin myös hauska episodi, kun Belladonna nappasi kameramieheltä kameran käsiinsä ja kuvasi sillä yleisöä, bändiä ja lopuksi onnekasta kameramiestä, ja jos kaverissa oli yhtään fanin aihetta, niin varmasti ikimuistoinen ilta. 


Scott Ian spiikkasi keikan loppupuolella, että seuraavaksi tulee kipale, jonka sanat te kaikki osaatte, vaikken tiedäkään mikä se seuraava biisi on. TNT paukahti soimaan heti Ianin suljettua suunsa, ja viimeistään tässä vaiheessa lähes koko yleisö yhtyi mukaan yhteislauluun, ja mielestäni AC/DC:n coveri sopi keikalle paljon paremmin kuin aiemmilla keikoilla kuultu, sinänsä hieno Holy Diver. Jos oli keikan alku tyrmäävä, ei sen lopetus kalpene yhtään rinnalla. I Am the Law, Be All, End All, sekä keikan päättänyt Antisocial saivat kyllä jokaisen vähänkään orkesterista pitävät mesoamaan mukana, joten Long Live Rock n' Rollin jäädessä taustalle soimaan oli väsynyt keho täynnä iloista mieltä aika raahata kohti keskustan tarjoiluja ja Tuskan viimeistä päivää. 





Tuska Open Air Metal Festival 2014, perjantai 27.6.


Yksi kesän perinteisistä kohokohdista oli jälleen edessä. Oivalla kattauksella tarjottu Tuska oli itselleni kymmenes kerta, kun saavuin paikan päälle tarjonnasta nauttimaan. Mielenkiinnolla ennen festivaaleja mietiskelin, pystyykö helteisenä tunnettu tapahtuma pitämään kutinsa, ja kuin taikaiskusta viikkoja pääkaupungiseutua piiskannut sade katosi Tuskan alkaessa. Perjantaina vielä todella näytti, että Tuska oli jälleen kukistanut sääjumalat. 


Saavuin paikalle Philip Anselmon ja bändinsä jo meuhkatessa lavalla. Nykykokoonpanon esittämä punkrock tai sen etiäinen ei paljoa antanut, mutta kuultiin keikan aikana onneksi ja odotetusti myös hieman Panteraa. Hellbound näistä sujui kaikista parhaiten, ja saikin heti festien alkuun kuulijan hyvälle mielelle. Toisaalta Anselmo jätti vartin käyttämättä soittoajastaan, joten aikaa olisi ollut vielä muutama muukin klassikko heittää odottavalle festivaaliyleisölle. Kenties se on sitten miehelle liian epäkiitollinen asema, että kansa janoaa vain vanhoja Pantera veisuja, eikä uusimmat tekeleet useimpia suuremmin nappaa. 

Ennen seuravaa bändiä oli aikaa hieman tutustua alueen tarjontaan. Mikään ei ollut oikeastaan muuttunut vuodesta 2013, mitä nyt olutalueen toinen sisäänkäynti oli siirretty ruokakojuen liiketoimintaa paremmin tukevaan paikkaan. Olutta sai pikaisesti muutaman minuutin odottelulla, tosin 7 € hinta puolen litran tölkistä on ehkä paras veto maassamme pitkään aikaan alkoholihaittojen vähentämiseksi. Omalla kohdallani ainakin hinnoittelu toimi kiitettävästi, eikä takavuosien olutalueella notkumiseen enää tullut liiemmin sorruttua. Ruokatarjonnasta tuli testattua Tuska Burger ateria lauantaina, jossa oli kohtuu maukausta syötävää hintaansa nähden ihan hyvin. 


Pikaisen virkistäytymisen jälkeen olikin sitten pitkästä aikaa Children of Bodomin livekunnon todistamisen vuoro. Lava oli täytetty jeepein ja grillein, jossa vastuun kantoivat Lost Societyn pojat. Harmi, että mainitun orkesterin soittoaika oli jälleen niin aikaisen seuraavana päivänä, että miekkosten soittotaidot ovat vielä livenä kokematta. Needled 24/7:llä alkanut keikka oli todella mainiota melskettä läpi kestonsa, ja Bodomilla oli tällä erää myös todella kova settilista. Lake Bodom oli mahtavaa kuulla livenä, aina taatusti iskevä Towards Dead End puolusti paikkansa ja Every Time I Die orkesterin parhaana kipaleena takasi lopullisesti onnistuneen keikan. Bändi oli sopivan letkeällä ja hyväntahtoisella mielellä liikkeellä, ja otettiinpa Bodom After Midnight myös settilistaan mukaan, koska aikataulu bändin yllätykseksi tähän riitti. In Your Faceen loppunut keikka humahti ohi huomaamatta mukana huutaen ja laulaen, joten erinomaisesti keikasta voidaan puhua. 

Tuskan aikataulu ei tässä vaiheessa lepotaukoa antanut, vaan seuraavaksi vuorossa oli todellinen vanhan liiton jyrä, Carcass. Vokalisti Jeff Walker heitti läpi keikan mahtavaa läppää väliosuuksissa, jossa mies muun muassa pahoitteli göteborg -genren, eli melodeath genren luomista. Bändin edellinen paluukeikka Tuskassa muutama vuosi sitten oli mainio, ja nyt settilistaan oli kiitettävän rohkeasti otettu mukaan myös uuden levyn, Surgical Steelin kappaleita. Suosikkilevyltäni Heartworkilta tuttu Buried Dreams sai avata keikan, ja myöhemmin tullut Mortal Coil kyllä viimeistään sai taas tukan heilumaan mainion musiikin tahtiin. Swansongilta ei harmittavasti kuultu kipaleen kipaletta, mutta kokonaisuutena keikka oli jälleen mainio, ja osoitti ettei Carcass todellakana ole vielä vanhojen äijien terapiaorkesteri. 

Illan päättänyt pöyhkeä Dimmu Borgir ei omaan makuuni kyllä juuri iske, eikä bändin musiikki muutenkaan ole oikein livenä parhaimmillaan, sen verran paljon taustanauhoja orkesteri kuitenkin hyödyntää. Kavereiden rupattelun taustamelona yhtye pärjäsi kuitenkin ihan hyvin, ja Mourning Palacen soidessa taustalla oli kiva käveleskellä kohti pientä lepoa, ennen seuraavaa päivää.