torstai 12. tammikuuta 2012

Ensituntemuksista lopullisiin - Machine Head "Unto the Locust"

Ensituntemukset

Albumin ensimmäisellä kuuntelukerralla korviini pisti Be Still and Known aloittava melodia, joka samantien löysi paikkansa sisäinen nuottikorvan mielihyväkeskuksesta. Sinkkuna jo aiemmin kuulemani levyn nimibiisi Locust on hyvällä paikalla levyn kolamntena raitana, sisältäen paljon tuttua Machine Head -soundia, tuntuen kuitenkin joltakin täysin uudelta samaan aikaan. This Is the End herätti aluksi kuitenkin parhaiten huomioni, akustisesti käynnistyvä kappale rävähtää käyntiin todellisella rumpu- ja kitaratulella bändin parhaiden biisien, kuten Aesthetics of Hate tapaan. Nyt lähtö on jopa niin rankka, että viistetään lähes black metallin maailmaa. Kertosäkeen aloittava metalcore -tyylinen korkea vinkuminen särähti tosin alusti pahastikin korvaani ja saa nähdä miten biisi kasvaa jatkossa kokonaisuutena. Levyn viimeinen biisi Who We Aren aloittava lapsikuoro kuulostaa kyllä ensimmäisellä kerralla todella kornilta mutta itse biisin toistuva kertosäe taas todella hyvältä. Taskuun jäi paljon tuttua, vielä enemmän tutkittavaa ja palava halu palata levyn pariin saman tien uudestaan.

Lopputulema

Kuuntelukertojen kertyminen last.fm soittolistoille jo kertoo, että albumi alkoi nihkeän alun jälkeen toimimaan yhä paremmin ja paremmin. Lopullinen tuomio vie albumin Machine Headin julkaisuhistorian kolmossijalle, loistavan The Blackeningin ja itselleni tärkeän The Burning Redin jälkeen. Parhaaksi biisiksi on alun arveluiden mukaan valikoitunut This is the End, jonka kertosäekin on alkanut omissa korvissani kuulostamaan entistä paremmalta. Eipä levyn raidoista muutenkaan voi yhtään tuomita heikoksi tai edes "vain hyväksi", vaan Flynnin joukot tarjoilevat korvakarkkia koko albuminsa mitan. Jos jo mainitun This is the Endin lisäksi nostetaan vielä lopuksi esiin pari muuta kehunsa ansainnutta rallia, niin levyn päättävä Who We Are ja Darkness Within saavat tämän kunnian. Kyseessä on todella erilainen biisikaksikko, jotka ilmentävät mielestäni täydellisesti Machine Headin monipuolisuutta. Siinä missä ensin mainittu on massiivinen lapsikuoroin ryyditetty hymni ihmisyydestä, on jälkimmäinen taas lyijynraskas ja balladirakenteinen eepos, jonka tunnelma vie mukanaan kerta toisensa jälkeen. Ilman The Blackeningia saisi albumi eittämättä kympin arvosanakseen, mutta koska pidän ainoana oikeana tapana arvioida bändien tuotantoa peilaten niitä myös aiempaan julkaisuhistoriaan, on Unto the Locustin lopullinen tuomio 9 / 10.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti