Ensituntemukset
Olen ollut Andre Matosin laulusoundin ja äänen fani jo ammoisista Angran ajoista saakka. Niinpä miehen kolmas soololevy kuuluu pitkän fanitushistorian takia vuoden odotetuimpien levyjen listalle. Kaksi aiempaa soololevyä on kulunut hyvin soitossa, vaikkei ne miehen uran parhaita tekeleitä olekaan. Kolmas levy jatkaa aika lailla ensikuunteluiden perusteella samaa rataa. Sillä on ehdottomat huippuhetkensä, jotka löytyvät albumin alkupäästä. Levyn kolme ensimmäistä raitaa edustavat sen parasta antia, johon mukaan täytyy ottaa myös Unreplaceable levyn keskivaiheilta. Albumin balladeista ei taas aluksi ainakaan tunnu löytyvän oikein mitään innostavaa, joten Gaza ja levyn päättävä Sometimes kuuluvat tällä hetkellä levyn huteihin. Lopuista kappaleista ei vielä täysin osaa sanoa, nousevatko ne mukaan aiemmin mainitun nelikon kiitettävällä tasolle, mutta annetaan levyn kasvaa kuuntelussa ja katsotaan miten ne sieltä alkavat erottautumaan.
Lopputulema
Muutaman viikon aktiivinen kuuntelu on osoittanut, että levy kyllä lunastaa sille asetetut ennakko-odotukset. Jo aiemmin mainitut alun raidat ovat edelleen levyn kärkikastia, tosin albumin aloittavan Libertyn pudottaisin erinomaisten kappaleiden nipuista hyvien joukkoon, siihen nyt tarkemmin sisään päästyäni. Lisäksi tuohon erinomaisten raitojen joukkoon on nostettava levyn keskivaiheilta löytyvä Stop!, jonka päämelodia ja kertosäe ovat albumin eliittiä. Tunnelmoiva ja rauhallinen White Summit on levyn omaperäisin kipale, ja se on kuunteluiden myötä osoittautunut aina vain paremmaksi ja iskevämmäksi tekeleeksi, joten se on varsin mieluisa lisäys parempien raitojen joukkoon. Rivakka Light Years on vielä myös pakko mainita erikseen, juuri tällaista kunnon power metal ryskettä sitä Matosin levyltä odottaa, ja tarjotaan sitä onneksi muidenkin raitojen osalta, tässä ehkä parhaiten. Kaiken hehkutuksen vastapainoksi on mainittava sitten ne huditkin, jotka ovat onneksi levyn lopulla. Varsinaisen levyn päättävä Sometimes on kyllä edelleen täysin turhanpäiväinen balladirenkutus, ja bonusbiisinä CD:ltä löytyvä Fake Plastic Trees samaa laatutasoa. Gaza nyt on ehkä hieman parantunut alun mietteistä, mutta ei sitä erinomaiseksi kipaleeksi saa kuunneltua kyllä millään, toki se paikkansa albumin alkuosassa puolustaa. Kaikkinensa Matos tarjoaa faneilleen taas tutuksi tullutta laatua, ja onnekseen herran vokaalit kuulostavat jälleen mainioilta muutaman heikomman hetken jälkeen, esimerkiksi siellä Timo Tolkin joukoissa. Toisaalta miehen soolomateriaali ei mitenkään pärjää klassisille Angra albumeille, vaikka näistä sen nostalgiankin tiputtaisi pois. Matos on biisintekijänä mainio mutta ne varsinaiset helmet jäävät miehen levyillä harmittavan vähäisiksi. Vahva kasin albumi tämä sitten jälleen on, sijoittuen sinne keskivaiheille miehen julkaisudiskografiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti