Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 4

Musiikin himoharrastajan elämä vuonna 2013

On yhteenvedon paikka, vuoden alusta alkanut kokeilu uusien musiikkia tarjoavien palveluiden ääressä on johtanut merkittäviin muutoksiin omassa musiikinkulutuksessani. Juttusarja juonsi alkunsa siitä muutoksesta, joka musiikinkuluttajien ostotottumuksissa on tapahtunut lähivuosina. Cd -levy tuntuu olevan häviävä muoto, jonka näkee jo siitä, että suuret kauppaketjut ovat vähentäneet tai jopa lopettaneet niiden myymisen. Kokonaan se ei tule katoamaan, kuten ei LP-levykään, muttei liene kaukana sekään hetki, kun isoja julkaisuja jätetään kokonaan julkaisematta Cd:nä. Musiikin ostaminen mp3-muodossa tai muussa digitaalisessa muodossa on myös aika lailla nappikauppaa ainakin Suomessa, vaikka se merkittävästi maailmanlaajuisesti tuloja levyteollisuudelle tuokin. Musiikin streamipalvelut ovat sitä nykyistä tarjontaa, joka tulee helppoutensa ja hintalaatusuhteensa ansiosta moninkertaistumaan vielä lähivuosina. Kuka tuon kilpailun tulee sitten voittamaan, on vielä arvoitus, sillä suuressa suosiossa Suomessa seilaava Spotify on taloutensa kanssa ollut ongelmissa jo pitempään ja tulee sitä olemaan kenties jatkossakin kilpailun yhä kiristyessä. Perinteiselle kuluttajalle ei sinänsä ole väliä, kuka palvelun tarjoaa, kunhan laatu ja hinta kohtaavat myös tulevaisuudessa. Musiikkia enemmän harrastavalle himokuuntelijalle, johon joukkoon itseni lasken, sillä taas voi olla suurikin merkitys, koska musiikin saatavuus vaihtelee merkittävästi palvelun tarjoajien kesken, eikä niitä vanhoja suosikkeja välttämättä kaikista palveluista löydä.

Vuoden alussa päädyin ostamaan Spotifyn 5 € kuukausimaksulla, ja se on päätös jota ei ole joutunut katumaan. Pienellä hinnalla saa niin paljon musiikkia, että siitä riittää kuunneltavaa minkä tahansa genren diggaajalle lähes loputtomasti. Varsinkin uudet, tokikin isomman luokan julkaisut, löytyvät sieltä noin 90 prosenttisesti, joten tutustuminen uusimpiin albumeihin on helppoa, vaivatonta ja halpaa. Omassa kulutuksessani uudet palvelut tulevat näkymään niin, etten tule enää ostamaan niitä ihan hyviä tai kohtalaisia levyjä hyllyn täytteeksi, vaan vain ne kiitettävät 9/10 tai 10/10 levyt sinne tulevat jatkossa päätymään, lisättyinä kavereiden julkaisuilla ja vanhoilla klassikoilla. Tuon kiitettävän arvosanan alle jääviä levyjä tulee silti kyllä kuunneltua, mutta eivät ne ole niin tärkeitä, että se suuremmin haittaisi, jos kyseistä levyä ei tulevaisuudessa enää kuulisikaan. Näistä hyvistä mutta ei ostoon päätyvistä levyistä hyviksi esimerkiksi kelpaavat uusista julkaisuista Eternal Tears of Sorrowin Saivon Lapsi, Suffocationin Pinnacle of Bedlam sekä uusin Soilwork, The Living Infinite. EToS:n levy on hyvä ja sitä on tullut ”pyöräytettyä” useammankin kerran mutta siitä puuttuu se jokin, se mikä nostaa aina tietyn levyn rakastetuksi ja jättää toisen vain hyväksi mutta haaleaksi tuttavuudeksi. Suffocationin uutukainen tipahtaa aika lailla samaan kategoriaan, kyllähän tuo maittaa mutta toisaalta tyylisuuntaa on tehty jo paremmin, ja sitä on saatavilla omasta hyllystäkin, ettei levyä jäisi kaipaamaan. Soilworkin uusin jää sinne kohtalaiseen kategoriaan, joten sen hankinta ei olisi tullut vuonna 2012:kaan kysymykseen, mutta Spotifyn kautta sitä voi toistaa vielä muutaman kerran ainakin mukavana taustamusiikkina. Tätä listaa voisi jatkaa pidemmästikin, mutta eiköhän idea tuosta jo selviä.

Nopeasti laskettuna olen  kolmessa kuukaudessa kuunnellut kymmeniä levyjä Spotifyn kautta ja näistä kolme on osunut tuohon vaativaan kategoriaan, jotka tulen itselleni hankkimaan. Vandroyan One löytyi Cd -versiona avuliaan Keltaisen Jäänsärkijän myyjän avulla, Omnium Gatherumin uusin tuli jo digitaalisena ostettua, kuten edellisestä kirjoituksesta voi lukea. Uusimpana tulokkaana listalle päätyi Bad Religionin True North, joka myös löysi kotiini fyysisenä versiona mainitusta puujalkamyymälästä. Aidossa levykaupassa on vain se oma jäljittelemätön tunnelmansa, joka kuuluu olennaisena osana musiikin kuunteluni kulttuuriin. Fyysisten levyjen pläräily niin uusien kuin käytettyjen hyllystä, samanhenkisten ihmisten kohtaaminen sekä mukavat myyjät, joilla on aina aikaa vaihtaa pari sanaa kuuluvat siihen lähes erottamattomasti. Tämä kaikki puuttuu sieltä kylmästä nettimaailmasta, jossa häviäjät ja voittajat vaihtuvat minuuteissa, jopa sekunneissa. Aiemmin mainittu Vandroyan uutukainen ei netin syövereistä digitaalisena tuotteena löytynyt, keltä siitä voi silloin kysyä? Kysyä, kuten kysyin cd:tä fyysisestä levykaupasta, josta se minulle tilattiin. Ei edes hinta ole juurikaan nettiostamisen etuna jos musiikin haluaa itselleen ostaa, sillä esimerkiksi uusin Bad Religion maksoi fyysisenä levynä 13 euroa, digitaalisen ollessa vain 50 senttiä halvempi. 

Spotifyn kaltainen palvelu auttaa löytämään myös ne heikot julkaisut, jotka aiemmin olisi päätyneet hyllyyni ja joiden ostaminen olisi jälkikäteen harmittanut. Civilization Onen Calling the Gods on tästä mainio esimerkki. Olen bändin laulaja Chity Somapalan suuri fani, joten jos levy olisi sattunut tulemaan vastaan levykaupassa, olisi se kyselemättä päätynyt hyllyyni. Onneksi levy tuli vastaan ensin Spotifyssä, jossa muutama kuuntelukerta paljasti muutaman kymmenen minuuttia ponnetonta ja innotonta power metallia. Todellinen mahalasku mainion debyytin jälkeen, ja tuotos joka onneksi ei hyllyyni päätynyt. Streamipalvelut tarjoavat myös mahdollisuuden tutustua laajalti erilaisiin artisteihin. Primuksen levyä tuskin koskaan olisin ostanut, mutta varsin mukavaa oli kuunnella läpi bändin mainio Brown Album. Täysin toisentyylisestä musiikinlajista, melodisesta ja folkahtavasta black metallista taas löysin palvelun avulla mainiot Windirin ja Misturin tuotokset, jotka tuskin koskaan olisivat päätyneet kuunteluuni ilman tämäntyylisiä palveluita. Spotify syrjäytti myös kokeilun aikana paljon sitä ennen käyttämäni Groovesharkin suhteellisen kokonaisvaltaisesti, vaikka ensimmäisessäkin on puutteensa, on se silti valtavasti edellä jälkimmäisenä mainittua.

Yhteenveto

Musiikinkuluttamiseni vuonna 2013 tulee siis eroamaan paljon edellisistä vuosista. En koe minkäänlaista pakkoa mukautua niin paljon nykyiseen "normaaliin" menoon, että lakkaisin kokonaan ostamasta musiikkia. Tulen kuluttamaan sitä itse asiassa yhä enemmän ja yhä monipuolisemmin kuin aiemmin. Muutos on myös haaste yhtyeille ja musiikintekijöille, kyllä minä, kuten moni muukin, on valmis edelleen maksamaan erinomaisesta musiikista. Huonot tai keskitason julkaisut eivät tällaista panostusta taas tule enää tulevaisuudessa saamaan. Tappaako tämä sitten hyviä artisteja? Se riippuu paljon siitä, miten tulot jatkossa löytävät uusista palveluista musiikin tekijöille. Siihen kuluttaja voi vaikuttaa paljonkin käyttämällä laillisia palveluita ja jopa maksamalla niistä, koska sillä tuetaan myös ainakin pidemmän päälle myös itse musiikin tekijöitä. Juuri tekijät ovat se taho, jolle pääosa rahoista tehdyistä tuotoksista pitäisi päätyä, mutta eihän lähivuosikymmeninä ole todella aina näin tapahtunut aikasemminkaan, joten tuo kehitys voi tulevaisuudessa olla jopa parempaa. Tulevaisuudessa musiikintekijä ei välttämättä tarvitse rahoja imevää levy-yhtiötä taakseen enää niin paljon kuin aiemmin. Pahimmassa pulassa on edelleen se maagisen hitaasti muutoksiin reagoiva ja multimiljoonia tuottava musiikkibusiness, joka yrittää edelleen hidastaa kehitystä eikä suostu millään syleilemään sen tuomia mahdollisuuksia. Minä taas en näistä tule murheita kantamaan, vaan tulen edelleen käppäilemään aika ajoin tuttuun levykauppaan turisemaan niitä näitä ja ostamaan musiikkia. Pystyn silti syleilemään myös uuden teknologian tuomia mahdollisuuksia, voin ostaa musiikkini digitaalisessa muodossa tai kuunnella sitä yhtä intohimoisesti streamipalvelusta, hankkien kuitenkin edelleen ne tärkeimmät albumit itselleni. Vuosi 2013 näyttää siis musiikin suurkuluttajalle varsin mainiolta. Samalla kokeilu todisti sen, ettei niistä itse rakennetuista poteroista olekaan niin vaikea kivuta ulos, kuin miltä se aiemmin tuntui.

Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 3

Digitaalisen musiikin ostaminen

Muutama vuosi sitten vakuutin, etten koskaan tule ostamaan musiikkia aineettomana mp3:na. Tähän saakka tuo "lupaus" tai ennemminkin ajatus on toteunut ja ostaminen on kohdistunut pelkästään fyysisiin CD -levyihin. Helmikuun 22. päivä kaikki kuitenkin muuttui, ostin ensimmäinen digitaalisen albumini Meteli.net downloads palvelusta. Kyseisen historiallisen ostoksen kunnian sai Omnium Gatherumin uusin levytys Beyond. Kyseistä palvelua oli todella helppo käyttää, se ei vaadi minkään erilisen latausohjelman lataamista vaan tiedostot tulevat zip -muodossa perille. Palvelu ei vaadi rekistöröitymistä mutta se kannattaa siinä mielessä, että silloin omat ostokset jäävät talteen ja ne on mahdollista ladata uudelleen. Kokonainen levy latautui koneelle parissa minuutissa ja kokonaisuudessaan ostotapahtumaan meni viitisen minuuttia. Olihan sitten myös hinta kilpailukykyinen, eli levy maksoi 9,99 e, jonka päälle lisätään toimituskuluja 0,7 e esim. verkkopankkimaksusta. Näkisin kyllä itse mieluiten levyjen kokonaishinnan, mutta toki ostajan etu on se, että usemman levyn saa samalla lisämaksulla.

Suomessa mp3 -kauppa on edennyt suhteellisen heikosti, ja esimerkiksi S-ketjun suurella panostuksella lanseeraama Poimuri.fi palvelu on jo lopetettu, kuten myös aikoinaan suurta ennakkohypeä saanut Ground. Digitaalista musiikkia voi ostaa lisäksi mm. Mtv3 Storesta, Digianttilasta, radioasema NRJ:n nettikaupasta ja CDON:sta. Toki näistä puuttuu iTunes, joka johtuu siitä, ettei itselläni Applen laitteita tai sovelluksia ole käytössä. Erikoista on kuitenkin se, että suomalainen voi ostaa vaikkapa Amazonista musiikkia CD:nä mutta kaikkea samaa musiikkia ei saa ostettua mp3:na eri lokaatiolakien tmv. syiden takia. Taas yksi typeryys, jolla musiikkiteollisuus ampuu itseään nilkkaan, koska sama ongelma on myös iTunesissa tullut eräälle tutulleni vastaan; joku kappale voi olla myytävänä esimerkiksi vain jenkkiasiakkaille.

Hinnat eivät juuri suuresti poikkea palveluiden välillä ainakaan lyhyen otoksen perusteella, uusimman Helloweenin saa esimerkiksi n. 11 e hintaan kaikista mainituista paikoista. Valikoimissa on sitten yllättäin suuriakin poikkeuksia, aiemmin mainittua uusinta Omnium Gatherumia ei löydy tällä hetkellä muiden kuin Meteli.netin ja CDON:n valikoimista. Näistä tuntuu myös löytyvän selvästi enemmän metallia ja rockia kuin muista mainituista kaupoista. Kaikkea uutena julkaistavaa musiikkia ei kuitenkaan näistäkään kaupoista aina löydy. Esimerkiksi loistava Vandroyan debyytti One julkaistiin alkuvuodesta Euroopassa Inner Wound Recordsin toimesta mutta sitä löytyy CDON:takin vain CD -versiona. Hieman erikoista tämäkin, ja taas yksi kummallisuus jolla levy-yhtiöt ampuvat itseään sinne kuuluisaan jalkaan. Vandroyan levyn löytää hetkessä googlesta laittomana mp3 -latauksena, mutta mistään sitä ei vastaavassa formaatissa voi ostaa, vaikka tuotetta etsiskelin pitemmänkin tovin netin ääreltä.

Yhteenveto

Musiikin digitaalisen ostamisen etuina on sen helppous, ja useimmissa tapauksissa hieman edullisempi hinta kuin fyysisellä tuotteella. Palveluntarjoajat antavat myös aina mahdollisuuden ladata ostamansa tuote uudestaan, joten ainakin jonkin aikaa varmuuskopio on itse tuotteesta olemassa myös kaupan sivuilla, kunhan sinne on vain rekistöröitynyt. Omalta kotikoneeltahan tiedostot kannattaa tallentaa samalla lailla varmuuskopioksi sinne ulkoiselle kovalevylle, kuten muutkin digitaaliset tiedostot. Levyn Zip -paketissa tulee mukaan myös yleensä kansikuva, mutta itse kansilehtisen infot jäävät nettiostajalta saamatta, samalla lailla kuin streamipalveluissakin. Jo aiemmin on mainittu ne muutamat syyt, jotka nykyäänkin estävät mp3 -kaupan nousun marginaalista isommaksikin tekijäksi. Kuluttajan on edelleen paljon helpompi ladata ja löytää laiton kopio netistä tai kuunnella sitä streamipalveluista, kuin ostaa se itselleen nettikaupasta. Lisäksi vuonna 2006 tullut ns. Lex Karpela eli laki laittomasta jakelusta ja kopioinnista netistä, jättää edelleen yksityisen lataajan rangaistuskäytännön ulkopuolelle, vaikka aiemmin mainittu Chisugate tilannetta on hieman muuttanutkin.

Moraalisesti laiton lataaminen on mielestäni kuitenkin edelleen väärin ja rinnastettavissa varkauteen, jos ei nyt ihan fyysisen maailman niin ainakin digitaalisen maailman varkauteen. Digitaalisen musiikin ostaminen pysynee varmaan jossain määrin hengissä tulevaisuudessakin, mutta hankala sille on nähdä menestyvää tulevaisuutta streamipalveluiden rinnalla, joista kuluttaja saa saman tasoisen tuotteen huomattavasti edullisemmin käyttöönsä. Suurimmalle osalla kuulijoista ei ole niin väliä, onko kappaleet itsellä tallessa, koska seuraava hitti on jo tulossa ja ne vanhat unohtuvat nopeasti. Musiikkia enemmän tai vakavammin harrastavalle digitaalisen musiikin ostaminen tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen vaihtoehdon fyysisen tuotteen rinnalle. Juttusarjan tulevassa viimeisessä neljännessä osassa tarkastelen sitten vielä kokonaisuutena tätä nykyistä maailmaa itseni kaltaisen musiikkia reilusti kuluttavan kuulijan kannalta.

Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 2

Musiikkia tarjoavat stremipalvelut Spotify ja Grooveshark

Olen muutaman kuukauden käyttänyt kahta tunnettua streamina eli suoratoistona musiikkia tarjoavaa palvelua, joten niihin on hyvä tehdä myös hieman tarkempi katsahdus. Ruotsalainen Spotify lienee aggressiivisen mainontansa ansiosta jo useimmille tuttu. Amerikkalainen Grooveshark taas varmasti tuntemattomampi Suomessa, vaikka palvelulla onkin yli 25 miljoonaa käyttäjää, eli noin 15 miljoonaa enemmän kuin Spotifyllä (Wikipedia). Sen toimintatapa on vastaava kuin esimerkiksi Youtubella, palvelussa saatavilla oleva materiaali on käyttäjien sinne itse lataamaa.

Spotifyn talousongelmista muita kilpailijoita vastaan on saatu viimekin aikoina lukea useasti. Suomessa palvelulla on kuitenkin ilmeisen vankka suosio, ja ainakin MuTuna se tuntuu olevan käytetyin streamina musiikkia tarjoava palvelu täällä. Sitä voi käyttää mainosten ryydittämänä ilmaiseksi, tai maksaa aika nimellisen 5€ kuukausimaksun rajattomasta toistosta tai siihen puolet lisää, ja palvelu kulkee mukana myös nykyisissä älypuhelimissa. Maksun voi onneksi hoitaa myös lahjakortilla, joten joka kuukautiseen visalaskurumbaan ei ole pakko hypätä mukaan. Spotify on erinomainen uuden musiikin kuluttajan väline, sillä taajaan vaihtuville populaarimusiikin kentille ei ole niin väliä, jos jotakin levyä ei vuoden tai kahden kuluttua enää löydy. Miten palvelu sitten toimii metallin ja rockin kuuntelijalle onkin eri juttu, vaikka tarjonnasta kiitettävästi näitä genrejä löytyy. Voisi sanoa omien tutkimusten perusteella, että ainakin 80 % omasta levyhyllystä on palvelussa tarjolla ja uutuuksia julkaistaan siellä samaan tahtiin kun levyjä tipahtelee kaupan hyllyille suunnilleen samoilla prosenteilla, kunhan kyseessä on tietenkin oikean tai isomman julkaisijan levytykset. Vasta julkaistun Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Spotify alkaa palauttamaan myös artisteille tai no ainakin levy-yhtiöille myös merkittävästi rahaa jo Suomessakin, joten se on Chisu-gatessakin opittuna laillinen tapa kuunnella musiikkia artisteja tukien.

Grooveshark ei maksa mitään ja se toimii selaimella, joten ylimääräistä ohjelmaa ei tarvitse koneelleen ladata eikä kuuntelijaa rassata mainoksilla biisien välillä. Valikoima on laaja mutta hyvin surkeasti esillä, koska sen esille laitosta vastaavat käyttäjät. Levyillä voi olla vääriä biisejä, vuosiluvut ovat miten sattuu tai joltain levyltä on vain muutama kappale. Samoja levyjä on tarjolla myös usean eri käyttäjän laittamina, joka on sekä haussa iso miinus, että sitten myös plussa, koska esimerkiksi kadoksissa olevia biisejä voi itse koota oikean albumin raidoiksi soittolistalleen tätä kautta. Äänenlaatu vaihtelee perus mp3 -tasoisesta hieman heikompaan, ja varsinkin äänenvoimakkuus heittelee enemmän kuin Spotifyssä. Valikoima tuntuu olevan hieman heikompi rockin ja metallin saralla kuin Spotifyssä.

Spotifyä tai Groovesharkia ei voi siis käyttää 100 % ainoana tarjoajana, jos kuuntelijan musiikkimaku ulottuu ohi isoimpien julkaisuiden. Tarkemmin musiikkia seuraavaa ärsyttää myös albumien väärät tiedot molemmissa palveluissa. Bändeiltä puuttuu myös oudosti julkaisuja välistä, esim. Helloweenin Gambling with the Deviliä on turha Spotifystä etsiskellä. Spotify kaatuilee myös joskus, monille lienee tuttu vika se, että haku ilmoittaa virheen "browsing failed, please try again later" toisinaan, joten kuuntelija pystyy toistamaan vain soittolistoilleen keräämää musiikkia. Vika yleensä korjautuu itsestään muutamassa tunnissa. Groovesharkin toisto taas lagaa nettiselaimessa huomattavan useasti, muutamana iltana se ei ole suostunut toimimaan laisinkaan, josta tipahtaakin iso miinus itse palvelulle. 

Palveluiden käyttöliittymä on aika surkea, musiikkia ei saa itselleen muistiin kuin soittolistalle ja sitä kautta kirjastoon. Jälkimmäiseen ei kuitenkaan saa, esim. artisteja pelkästään näkyviin, vaan ainoa tarjolla oleva vaihtoehto on pitkä lista biisejä vähänkään enemmän palvelua käyttävällä. Tämä hankaloittaa pidemmän päälle todella paljon palvelun käyttöä, kun bänditkin saa vain A-Ö:hön tai toisinpäin, joten hetkessä lista on pitkä kuin nälkävuosi. On ihmeellistä että molemmissa käsitellyissä palveluissa vika on sama, tosin vanhassa Groovesharkin käyttöjärjestelmässä löytyi myös perinteinen artistit näkymä, joka uudesta versiosta on jostain käsittämättömästä syystä poistettu.

Yhteenveto

Spotify on kokonaisuudessaan mainio palvelu, mutta enemmän musiikkia harrastavalle se ei riitä ainoaksi musiikinkuuntelun välineeksi. On myös kyseenalaista, kauanko palvelu toimii ja kauanko nykyään saatavilla olevat levyt siellä tulevat olemaan, joten ne rakkaimmat Iron Maidenit tai AC/DC:t, joista jälkimmäistä ei edes Spotifystä löydy, on paras edelleen omistaa itse, joko sitten fyysisesti levyinä tai digitaalisina tiedostoina. Grooveshark käy parhaillaan useita eri oikeustaisteluita tekijänoikeusmaksuista ja vaikka sillä on mittava kasa sopimuksia eri julkaisijoiden kanssa, on palvelussa tarjolla myös suuri määrä levyjä, joista tuskin senttiäkään tekijöilleen tipahtaa. Levyt voivat myös kadota Groovesharkista yllättäen, koska jos julkaisija niin haluaa, vetää palvelu albumit pois kuuntelusta. Useat oikeusjutut voivat myös pahimmillaan johtaa palvelun sulkeutumiseen myös Suomessa, esimakuna tästä on tullut jo muutama varoitus lahjoituspyyntöjen muodossa, sekä aina silloin tällöin esiin putkahtava pakollinen videopätkä, jolla pyritään palvelun jatkoa turvaamaan.

Molempien palveluiden hyvät ja huonot puolet ovat siis aika pitkälti samat, ja ne soveltuvatkin kaikkein parhaiten uuden musiikin löytämiseen. Todelliselle musiikinharrastajalle ne eivät kuitenkaan riitä, koska oma musiikkikirjasto on oltavilla saatavilla aina, ja koko eliniän pituisen matkan. Seuraavaksi onkin otettava katsaus digitaaliseen musiikin ostoon, jossa ainakin tiedostot jäisivät itselle talteen.

Musiikkimaailmassa tapahtuu - Fyysisen äänitteen murros osa 1.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Olen sitä vuonna 1980 syntynyttä sukupolvea, joka on tottunut hankkimaan musiikkinsa fyysisessä muodossa. Eihän sitä kaikkea musiikkia kuitenkaan omien aikojen alussakaan ostettu, vaan sitä kopitoitiin pääosin kirjastosta tai kavereilta kaseteille, jotka ovat edelleen tallessa. Niitä ehti kertyä satakunta, ennen kuin alkoi CD -levyjen ostaminen. Ensin tosiaan hitaaseen tahtiin, koska toisen ja kolmannen asteen opiskelijalla ei suureen määrän levyjä ollut rahaa, eikä niitä tosiaan 90-luvun puolivälissä vielä näin paljoa julkaistukaan. Pikkuhiljaa tulopuoli vakiintui, ja levyjen ostomäärät kasvoivat aina näihin päiviin saakka kokoelman yltäessä nyt 650 levyyn.

Pikkuhiljaa sitä alkaa tuntemaan olonsa typerykseksi. Tarkoitan sitä, että vaikka omassa kaveripiiristä vielä nippu ihmisiä löytyykin, jotka musiikkinsa CD -levyinä hankkivat, on tuo määrä nykymaailmassa jo häviävän pieni. Suurin osa ihmisistä käyttää nykyään erilaisia streamipalveluita, laittomia tai laillisia nettilatauksia tai vain radiota musiikin kuuntelussaan. Pitkän aikaa olen pitänyt itseäni tätä joukkoa parempana ihmisenä, kun ostan musiikkini pääosin täysihintaisena fyysisinä julkaisuina. Olenko sittenkin se lammas susien joukossa, eikä toisinpäin?

Jos miettii oman musiikinkuuntelukäyttäytymisen muutosta, niin enhän minä itseasiassa sillä fyysisellä levyllä enää juuri mitään tee. Kun vielä ennen tuota levyä "soitettiin" useita ja taas useita kertoja, niin nythän kuvio menee seuraavasti. Ostan levyn, rippaan sen koneelleni MP3:si, joita toistan tietokoneelta tai matkalla ollessani älypuhelimesta. Noin 15 euroa maksava lätty siis käy käsieni kautta muutaman minuutin matkan, jonka jälkeen se päätyy muiden joukkoon cd -hyllyykööni, eikä siihen sittemin tule palattua. Onko tämä järkevää käytöstä?

Onhan musiikin ostamisessa näin toki näitä moraalisesti hyviä puolia, tuen rahallisesti muusikkoja, jotta he pystyvät jatkossakin tekemään musiikkia. Mutta onko tuo tukeminen juuri minun tehtäväni, alimman tuloluokan toimistorotan, jonka käteenjäävä rahamäärä kuussa on samaa luokkaa kuin keskituloisen päivän ruokalaskun hinta. Miksi koen vastuukseni tukea rahallisesti tällaista multimiljoonien businesta, jossa raha päätyy kuitenkin enimmäkseen jonnekin muualle kuin musiikin tekijälle. Laiton lataaminen ei kuitenkaan ole, eikä se tule oleman ratkaisuni, mutta olisiko järkevämpää myös itse siirtyä modernimpiin hankintakeinoihin?

Ensinnäkin 650 levyä vie aika mittavasti tilaa hieman reilun 20 neliön asunnosta. Varsinkin muuttaessa cd -tornien raahaaminen on sieltä epämiellyttävimmästä päästä koko keikkaa. Sama määrä vie digitaalisesti taltioituna vain murto-osan siitä fyysisestä tilasta kuin tuollainen levymäärä. Tärkeämpi seikka lienee se, että digitaalinen ostaminen syö vähemmän rahaa. Esimerkiksi kuukauden Spotify lisenssi maksaa 5 €, ja sieltä löytyy merkittävä osa uusista julkaisuista. Samalla hinnalla ei saa edes käytettyä levyä, hyvä jos alennusmyynnistäkään. Laillinen nettilataus taas maksaa levyä kohti muutaman euron vähemmän kuin fyysisten levyjen ostaminen, mutta "ilmasta" maksaminen tuntuu myös typerältä tai no ainakin oudolta. Tuo on se ajatus, jonka kääntämiseen täytyy seuraavat kuukaudet pyhittää. Tämän aikaa ajattelin kokeilla elämää Spotifyn varassa, ostin kahden kuukauden passin R-kioskilta, koska en pidä joka kuukautisesta turhasta visalaskurumpasta. Olenko pakotettu oman opitun ajatusmaailmani takia ostamaan edelleenkin musiikkini fyysisest elämäni loppuun saakka vai pystyykö kuluneen sanonan vanha koira oppimaan uusia temppuja? Vuosi 2013 sen kertokoon ja tämän juttusarjan jatko-osissa aion paneutua käyttämieni digitaalisten palveluiden hyviin ja huonoihin puoliin.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Testament "Dark Roots of Earth"

Dark Roots of Earth on vuoden 2012 paras levy, se on se levy, jota odotin siitä saakka kun Alex Skolnick liittyi takaisin yhtyeen riveihin 2005. Edellinen The Formation of Damnation lupaili paljon, mutta se ei ollut vielä sellaista laatua, mitä herroilta osaa parhaimmillaan odottaa. Dark Roots of Earthilta taas ei puutu mitään. Siinä on raivokasta aggressioita kuten levyn aloittava Rise Up osoittaa. Native Blood ja vaikkapa True American Hate taas esittelevät niitä loistavia kertosäkeitä, joista bändi on tullut rankemmassa metallissa hyvin tutuksi. Skolnickin maagisia sooloja kuullaan läpi levyn niin paljon, ettei niistä mitään yhtä voi toista paremmaksi nostaa mutta niiden parissa viihtyy aina vain paremmin toistokertojen lisääntyessä. Kurkkusyövästä toipunut laulaja Chuck Billy kuulostaa paremmalta kuin koskaan aiemmin, vaikka toki miehen aggressiivisinta laulua voisi vielä useammin hyödyntää. Levyllä ei kuitenkaan ole yhtään heikkoa tai edes vain hyväksi laskettavaa kappaletta, vaan kaikki edustuvat erinomaista laatutasoa. Kappaleissa on viitteitä bändin vanhoihin klassikoihin juuri sopivasti mutta ei niin viljalti, että mistään turhasta saman toistamisesta olisi kysymys. Dark Roots of Earthin soundimaailma on loistava ja se on bändin paras levytys sitten The Gatheringin. Aika osoittaa onko se bändin paras levytys kautta aikojen, mutta ainakin voidaan sanoa, että yhtyeen kymmenes julkaisu on täyden kymmenen pisteen arvoinen levytys.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Unisonic "Unisonic"

Unisonic on tunnetusti ensimmäinen täyspitkä levytys sitten legendan aseman ansaitsevien Helloweenin Keepereiden jälkeen, kun Kai Hansen ja MIchael Kiske tekevät yhteistyötä. Kisken äänen suurena fanina pidän paljon myös miehen kevyemmistä rock -projekteista, kuten Place Vendomesta, mutta oli silti mahtavaa lukea, että Kiske palaa ääneen myös metallin osalta täyspitkän levyn merkeissä. Jänntys vaihtui iloksi, kun levyn sai käsiinsä ja pääsi toteamaan, että laatua sitä ovat vanhat herrat vielä kerran ainakin saaneet aikaiseksi. Varsinkin Hansenin sävellyskynästä on löytynyt pitkästä aikaa kunnon tavaraa, koska levyn kaksi parasta kipaletta ovat täysin herran tekemiä. Never Change Me on juuri sellainen kappale, jota ex-Helloween miehiltä uskalti parhaimmilaan odottaa, sopivasti huumoria, todella kova kertosäe ja kaikkinensa tarttuva sävellys on pelkkää hunajaa Kiske keulillaan. Never Too Late ei jää mainittua paljon huonommaksi ja ehdottomasti se toinen raita, joka kannattaa levyltä erikseen nostaa esiin. Kappale on sellaista power metal korvakarkkia, ettei siitä ole päässyt nauttimaan pitkään aikaan. Loppumateriaaliakaan ei mitenkään kyykkää näihin verratessa, joten käsissä on lähes 50 minuuttia tarttuvaa heavyä ja power metallia, ehdottomasti vuoden 2012 TOP 10 kamaa. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Six Feet Under "Undead"

Olen ollut SFU:n fani jo vuodesta 1997 kun kuulin ensimmäisen kerran bändin Warpath julkaisulta muutamaa biisiä, jotka olivat yhden tapetradingin kauttaa saadulla kasetilla. Orkesterin keskitempoinen ja raskas death metalli miellytti jo silloin, ja vuonna 1999 tullut Maximum Violence sitten niin sanotusti räjäytti pankin ja fanipoika oli syntynyt. Tuon jälkeen vokalisti Chris Barnes on yhtyeineen julkaissut nipun eri tasoisia julkaisuja, joilla on aina ollut enemmän tai vähemmän sekä hyvää että huonoa materiaalia. Yllätys oli silti melkoinen kun uutiset koko kokoonpanon uusimisesta Barnesia lukuunottamatta tulivat ilmoille. Odotukset levyä kohtaan laskivat myös melkoisesti, kun kuulin että biisintekovastuun ottaa aiemmin Chimairassa soitellut Rob Arnold. Näistä lähtökohdista Undeadin kuunteluun pääsikin aika vapaasti, joten laadukkaan levyn käsiini saaminen oli täydellinen yllätys. Kyseessä on helposti yhtyeen paras julkaisu jo aiemmin mainitun Maximum Violencen jälkeen, ja on todella outoa miten Arnold on osannut säveltää näin SFU:n kuuloista materiaalia, sitä myös samalla hieman uudistaen ja varsinkin nopeuttaen. Olen aina pitänyt siitä, että SFU rakentaa biiseihin myös kertosäkeitä, ja syystä bändiä ei ole death metallin AC/DC:si kutsuttu. Juuri tästä tyylistä Reckless on paras poiminta uutukaiselta. Simppelin iskevä raita, joka hieman muokattuna menisi minkä tahansa rock bändin hittinä mainion kertosäkeensä ansiosta. Huteja ei levylle liiemmin ole kasattu, joten levy mahtuu helposti vuoden 2012 TOP 10:iin, ja ehkä jopa sinne ylempään kastiin. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Paradise Lost "Tragic Idol"

Tragic Idol kuului myös niihin levyihin, jotka kasvoivat kuuntelussa hyvistä erinomaisiksi. Alkuun olin jopa varma, ettei levy kasva ohi edellisen, vuonna 2009 tulleen Faith Divides Us - Death Unites Usin. Uusimmalta löytyy kuitenkin pari niin kovaa biisiä, että ne yhdessä loistavan kokonaisuudessan kanssa tekevät kyllä tästä levystä itselleni parhaan tekeleen sitten vuonna 2005 julkaistun Paradise Lostiksi nimetyn kevyemmän lätyn jälkeen. Fear of Impending Hell alkaa eteerisen kauniisti mutta meno vaihtuu hetkessä kauniin raskaaksi. Kappaleen kertosäe toimii mahtavasti kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja jotenkin biisi huokuu samaa henkeä kuin bändin suurin hitti The Last Time. Levyn keskivaiheilta löytyy myös se toinen maininnan arvoinen kipale. Honesty in Death on toki perinteistä Lostia, mutta se on kaikkiaan tuttuinen melodioineenkin niin mieleenjäävä ja toimiva kappale kaikkinensa, että siitä ei voi bändin vanha fani olla pitämättä. On mahtavaa, että bändin 13. levykin henkii viellä seillaista voimaa, että sen voi huolettaa nostaa vuoden 2012 TOP 10 listaan.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Napalm Death "Utilitarian"

Napalm Death on toiminut eri miehistöillä jo lähes 30 vuotta, mutta kuulun itse siihen kategoriaan, jolle toimii parhaiten vasta bändin myöhemmän ajan grindaus. Utilitarian jatkaa samalla tyylillä kuin vuonna 2009 tullut loistava Time Waits for No Slave. Bändin groovaava death metallin ja grindin siitos kantaaottavilla lyriikoilla muodostaa sellaisen kompon, ettei siitä voi olla pitämättä. Utilitarian on lienee myös bändin monipuolisin tuotos, sillä Evereday Poxilla vieraileva kieron kuuloinen saksofoni ei lienee ole tullut aiemmin bändin tuotoksilla vastaan. Levyn paras kappale The Wolf I Feed taas hyödyntää loistavasti sekä vokalisti Barney Greenwayn puhtaita, että Mitch Harrisin korkeampia rääkynöitä. Biisihän kuulostaa paikoin reilut 10 vuotta vanhalta Fear Factoryltä, silloin kun se bändi vielä takoi rautaakin ulos. Ennen kaikkea Utilitarian tarjoilee parhaiten pakatun annoksen aggressiivista räyhäämistä ja ansaitsee täten paikansa vuoden 2012 TOP 10:ssä.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - In Mourning "The Weight of Oceans"

Ruotsalaisen In Mourningin musiikki on sellaista, että sen pariin voi uppoutua kokonaan. Se ei ole vain taustamusiikkia, vaan sen koko anti paljastuu vasta intensiivisessä kuuntelussa, eikä senkään parissa heti ensi kerroista. Bändin jylhä ja raskas death/doom vaatii faneiltaan hermoja mutta palkinto on suurempi mitä kertarysäyksellä iskevässä sävellystaiteessa. Levyn aloittava Colossus on nimensä mukaan kolossaalisen pitkä, tumma ja raskas kappale, jonka osa-alueet sisältävät kaiken sen, mikä erottaa In Mourningin niistä sadoista muista saman genren orkestereista. Bändin musiikissa on taltioituna taitavasti aidon tuntuista tunnelmaa, kaihoa ja sydäntäriistäviä melodioita. Bändin jokainen levy tuntuu entisestään kasvattavan orkesterin ilmaisua, joten jää nähtäväksi vieläkö isomaksi In Mourning saa musiikkinsa kasvatettua. Kolossaalisen hieno levy, joka kuuluu ehdottomasti vuoden 2012 TOP 10:iin, ja sanoisinpa, että ihan sinne kolmen kärkeen.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi.